Yksi vuosi vapaana

Hyppäsin taloudellisesti riippumattomaksi tasan vuosi sitten!

Olin lopettanut hirveässä pätkätyöpaikassa tammikuussa -24 ja saanut viimeisen palkan helmikuussa. Huhtikuun alussa sain viimeisen peruspäivärahan kelasta ja erosin työkkäristä. Sitten alkoi elämä vapaana! Samalla hetkellä löydettiin meidän uusi koti ja koko loppuvuoden projektiksi tuli muutto vanhasta uuteen.

Nyt kun on vuosi vapautta takana, mun mielenterveys on paljon parempi. Olen tajunnut, miten kamalasti työelämän ja byrokratian rattaissa jauhautuminen uuvutti ja hajotti mua. Olen tajunnut, miten oravanpyörässä raahautuminen oikeastaan traumatisoi mua. Edelleen mun painajaisissa yleisin aihe on työelämä. Nykyään vain näen niitä harvemmin ja herätessä helpotun enkä ahdistu lisää. Monen työelämäaiheen käsittely triggeröi mua edelleen, vaikkei ne koske mua enää.

Olen viime vuosina lukenut/kuunnellut/seurannut useita kirjoja/podcasteja/blogeja/instatilejä/lehtijuttuja vaurastumisen lisäksi mm. työuupumuksesta, työelämän muutoksesta ja yhteiskuntaluokista. Niistä on herännyt paljon ajatuksia. Olen huomannut samuuden kokemusten lisäksi hyvin paljon myös vierautta. En koe koskaan sopivani mihinkään lokeroihin kunnolla. Onneksi ei tarvitsekaan enää sopia mihinkään.

Mä en ollut terve työelämässä, koska mulle työelämä näyttäytyi niin sairaana. Valtava epätoivo vaihtui helpottuneisuuteen kun vapauduin. Tiedän olevani todella onnekas, kun saan jo nelikymppisenä muistella sitä kaikkea traumaattista ilman pelkoa uudelleentraumatisoitumisesta.

Koen, että olen edelleen työkyvytön tai osatyökykyinen, enkä usko ikinä enää meneväni mihinkään töihin. Olen opetellut nyt olemaan suorittamatta elämää. Olen toki koittanut kiinnittää huomiota hyvään uneen, liikkumiseen ja syömiseen, mutta olla liukumatta suorittamaan niitä tai mitään harrastuksiani. Opettelen yhä olemaan.

 

Firetys; N-Y-T-Nyt!

Heittäydyin taloudellisesti riippumattomaksi ilman palkkaa ja ilman työttömyyskorvausta nyt huhtikuussa. Lopetin jo aiemmin työnteon, ja nyt lisäksi virallisesti työttömänä työnhakijana kirjoilla olon, kun peruspäivärahapäivät loppui ja olisi ollut aika hakea työmarkkinatukea. Sitä en enää hae, vaikka soviteltuna sitäkin voisin saada. (Arviolta ehkä n. 350 €.) Siirryn 39-vuotiaana "eläkkeelle", eli oikeasti olemaan tilastoissa "joku muu, mikä". Eli firettäjä, taloudellisesti riippumaton, pääomatuloilla eläjä. Sitä statusta tiedossa kolmisenkymmentä vuotta, mikäli viralliseen eläkeikään asti saan elää ja sitten siirtyä eläkeläiseksi.

Vihdoin! Vittusaatana vihdoin! Olin tässä hyvin pitkään hyvin varovainen, koska en halunnut luulla liikoja ja pettyä pahasti, (ja perinnönjaon tuloskaan ei ollut selvillä kuin vähän ennen perunkirjoitusta, eikä verotus ollut selvillä kuin vasta juuri äsken,) mutta kyllä mä viime vuoden lopulla sentään aloin uskoa siihen, että pääsen lopullisesti eroon työelämän ja työvoimapalveluiden paskuudesta. Nyt se kaikki ahdistava uupumus ja pakotus on vain muistoissa eikä pelkona tulevasta. Huh! Kyllä jo olinkin vuosikausia ollut niin loppu ja useasti fiilis oli jopa toivoton. Saan jatkossa kanavoida osittaisen työkykyni rippeet harrastuksiini, eikä kaikkia voimia tarvitse tuhlata vuokratyöfirmojen ja työkkärin sääntöjen viidakoissa. Upeeta.

Toksinen työpaikka

Aloitin siis marraskuussa uudessa määräaikaisessa pätkätyössä, ja löysin yhtäkkiä itseni superpaskasta työpaikasta. Päätin sinnitellä tammikuun loppuun asti, koska tietyt asiat hieman helpottui parin viikon jälkeen ja koska loppukin oli kuitenkin melko pian tiedossa. Tässä joitain piirteitä, mitä jo muutaman(!) päivän aikana ilmeni;

· Työkulttuuri oli kummallinen; työt aloitettiin ennen palkanmaksua ja palkanmaksu loppui ennen töiden lopetusta, mm. koska niin sisään- ja uloskirjautumisäppi oli suunniteltu tai niin sitä ainakin sovellettiin.

· Lakisääteisten taukojen pitämistä ei katsottu hyvällä, ei kyllä kiellettykään, mutta mainittiin mm. "jos haluatte pitää tauon", "ai, mulle tää oli tauko töistä (kun meille opetettiin miten ja mihin jne. viedään roskat)". Kyllä, tauolla mieluummin syön nopeasti banaanin ja vilkaisen kännykkääni, kuin haistelen ja nostelen roskia. Itse töissä vien kyllä roskia mielelläni, ei siinä.

· Perehdyttäjänä oli pomo, joka turhautui jo ensimmäisen päivän aikana kun yllätysyllätys kaikki ei osannutkaan kaikkea heti. Eli vaadittiin ihan mahdottoman paljon ihan mahdottoman nopeasti.

· Toisena päivänä työkaveri ei enää uskaltanut kysyä mitään, kun vastaukseksi saatiin töksähtelevää vittuilua. Minä uskalsin, vaikka empatiakyvytön kohtelu ahdisti enkä osannut suhtautua vittuiluun järkevästi vaan hämmennyin. Kerroin, etten ymmärrä jotain, joka tuntuu sekavalta, mutta en saanut ymmärrettäviä selventäviä vastauksia.

· Kirjallisia ohjeita ei saanut pyytämälläkään oikein mihinkään oleelliseen, vaan perehdytys oli erittäin sekava setti irrallisia nopeita esimerkkejä.
Minähän aloin sitten kynä vimmatusti heiluen kirjoittaa ohjeita ylös, jotta voisin oppia asiat. Sain kuulla vittuilua ohjeistani.

· Se, mitä saimme kirjallisena, (kotona ilman palkkaa luettavaksi,) oli samaa, mihin perehdytyksessä keskityttiin, ja tämä ei ollut ollenkaan oleellista alkuoppimisen kannalta, vaan vasta siinä vaiheessa, kun on ollut esim. 5 työpäivää, ja jo osaisi kriittiset asiat.

· Ohjeissa oli mm. että vettä saisi juoda vain tauoilla (niillä roskistauoilla siis varmaan), ja työkaveri sanoi, että se on laitonta, ja itse sanoin, että joko juon vettä töiden lomassa tai käyn vähän väliä vessatiloissa juomassa. Tietyin rajoituksin veden juominen töissä sallittiin. Siis miettikää nyt, ihan vitun sairasta, tässä ei siis ole kyse mistään hygieniatilasäädöksestä vaan normaaleissa työpaikoissa voi samassa tilanteessa juoda vaikka kahvia tai syödä keksiä. Ja työssäni puhun paljon lämpimässä ja kuivassa, vähän pölyisessäkin, huoneilmassa, joten vesi todellakin on tarpeen.

· Työvuorot saimme tietoomme jatkuvasti hieman myöhässä. (Itseä tämä ei haitannut, mutta sos!) Työvuorojen hallinnointiohjelmaankaan emme saaneet minkäänlaista opastusta, vaan kaikki piti osata heti itse. Kysymyksiin äppin käytöstä ja vuoro- ja vapaatoiveiden esittämisestä ym. saimme tietenkin vittuilua. Pomo saattoi muuttaa hieman työvuoroja esim. viikko ennen ilman että kertoi tästä, ne piti itse aina tarkistaa uudelleen. Yksi työkaveri sai kohtuuttoman paljon sunnuntai- tai muita pyhävuoroja. Mulla oli jokaisessa palkassa jotain virheitä (kaikkia lisiä ei maksettu ennen kuin valitin).

· Edellä olevan lisäksi oli muutenkin selvää, että esihenkilö oli jonkinlainen empatiakyvytön ilkeä paskapää, ja tällaisen valta-asemassa olevan persoonan työskentely ei voi olla heijastumatta negatiivisesti koko työyhteisöön.

· Viikkoinfoissa oli paljon toksista positiivisuutta ja vaativuutta, esim. 100 %:n työpanosta edellytettiin ihan julkilausutusti ihan joka ikinen päivä. Töissä olisi pitänyt olla hauskaa ja helppoa. Olisi pitänyt olla iloinen ja nauraa ja viihtyä ja olla aito. Olisi pitänyt olla tehokas. Olisi vieläpä pitänyt olla paras työpäivä ikinä, joka päivä. Olisi siis pitänyt olla jotenkin epärealistisen täydellinen. Mutta tavoitteet oli ylimitoitettuja. Työkuormaa oli liikaa. Tehtävät olivat sekavia.

Oli muutakin, mutta kaikesta en voi kertoa tarkemmin kertomatta liian yksityiskohtaisesti.

Niin että olipahan taas kokemus tämäkin. Olisin voinut olla kokematta, mutta onneksi kyseessä oli sentään lyhyt määräaikaisuus. Tulipahan taas selväksi, että työelämä ei todellakaan ole mua varten.

Lopetin työt

Tammikuussa oli mun elämäni viimeinen työpäivä. Ehkä. Eli lopetin työt toistaiseksi, ehkä lopullisesti, kun määräaikainen työsopimus päättyi.

Tässä kuussa tulee viimeinen palkka.

Aikomuksena on vielä toistaiseksi nostaa peruspäivärahaa ja lopettaa työttömänä kirjoilla olo huhtikuussa. Koska olen nyt kokonaan työtön, töitä pitänee kohta hakea 4 kertaa kuukaudessa nyt lopun ajan. Työmarkkinatukea olen päättänyt olla hakematta, ja työnhakijana olen siis vain peruspäivärahakauden loppuun.

Kohta olen pelkästään pääomatuloilla eläjä, ehkä seuraavat 30 vuotta, ennen vanhuuseläkkeen alkamista.

Tuntuu hassulta. Ei enää ikinä aspapaskaa? Ei enää koskaan itkemistä työpaikalla? Ei enää ikinä työmatkaa palellen ja liukastellen? Ei enää koskaan mustelmia töistä? Ei enää ikinä työpaikkahaastatteluja? Ei enää koskaan cv:n päivittämistä? Ei enää koskaan sellaisia unettomia öitä, kun miettii ahdistuneena työjuttuja? Ei enää koskaan äärimmäisen väkivaltaisia painajaisia työahdistuksen vuoksi? Ei enää koskaan paskaa pomoa? Jes, mahtavaa!

Töiden tekeminen vielä joskus ei ole täysin poissuljettua. Mutta epätodennäköistä se on, niin vahvana mun mielessä on vuosikausien työuupumus ja stressi ja väsymys ja vitutus. Ja varsinkin tämä viimeisin työpaikka, hyi saatana! (Kerron siitä vielä erillisessä postauksessa.) Työelämä ei ollut mua varten. En ollut sellainen supersankari, joka mun haluttiin olevan. Voin huonosti. Viimeisin työpaikkani oli paskin kaikista, ja toiseksi viimeisin oli paras, mutta ei sekään mikään superhyvä. 12-17 työnantajaa/palkanmaksajaa mulla on ollut reilun 25 vuoden aikana. Kaikissa on ollut jotain ikävää. Toki jotain hyvääkin keksin kaikista, jopa viimeisimmästä, kun oikein kaivelee. Mutta siis ei, en sopinut siihen paskaan. En sopeutunut, vaan kärsin ja kulutin voimani.

Nyt jätän työt niille, joilla on jaksamista, ja toisaalta niille, joiden on pakko. On onnekasta, että voin vihdoin valita toisin. Valitsen vihdoin toisin.

Vuoden 2023 tulot, menot ja säästöt

· Tällä kertaa oli erikoinen poikkeusvuosi, jolloin tuli siten myös ennätyksiä;

Vuonna 2023 oli "peruslukujen" osalta:
- suurituloisin yksittäinen kuukausi; 12 439,76 € (maaliskuu)
- suurimmat kuukausisäästöt; 12 031,55 € (maaliskuu)
- suurimmat vuositulot; 27 380,61 € (2281,72 €/kk)
- suurimmat vuosisäästöt; 23 102,43 € (1925,20 €/kk)

Menoissa ei tullut ennätyksiä kuukaudessa tai vuodessa suuntaan eikä toiseen.

Näissä tämän postauksen luvuissa ja kuvioissa ei tuloissa ja säästöissä ole mukana perintönä saatua reilua sataatonnia. Perintöverotuspäätöstä en ole vieläkään saanut, enkä siten voi laskea tarkkaa nettorahamäärää, joka perintönä tuli. Olisin toki voinut laskea kaiken rahan tuloihin ja ensi vuonna perintöveron menoihin, mutta en näin halunnut tehdä. Tässä kuitenkin arvio vuoden kokonaisuudesta, jossa perintöraha olisi mukana;

Vuoden kokonaistulot n. 134 300 €
Vuoden menot n. 4 300 €
Vuoden kokonaissäästöt n. 130 000 €
Säästöprosentti n. 97!

Sitten tarkemmin kaikkiin vuoden lukuihin, joissa ei ole huomioitu perintörahaa:

· Vuoden tulot;

Kaikki nettotulot siis 27 380,61 € (2281,72 €/kk).

Kuukausitulot oli enimmillään 12 439,76 €, vähimmillään 720,10 €.

Palkkatulot oli enimmillään 1343,53 €, vähimmillään 0 €.

Työttömyyskorvaus (kelan soviteltu peruspäiväraha) oli enimmillään 1126,56 €, vähimmillään 0 €.

Pääomatulot on suurimmat koskaan! Siellä on perintönä saamistani osakkeista saatujen osinkojen lisäksi korkotuloja neljältä eri tililtä ja S-osuuksista sekä lunastamieni rahasto-osuuksien voittoja.

Muissa tuloissa on mm. kirppistuloa ja galluppeihin vastaamisesta saamillani pisteillä lunastettuja lahjakortteja.

· Vuoden menot;

Kaikki menot siis 4278,18 € (356,52 €/kk).

Kuukausimenot oli enimmillään 572,08 €, vähimmillään 227,32 €.
Vastikkeen n. 123 € (sisältää hoitovastikkeen lisäksi veden ja sähkön) lisäksi menoni olivat keskimäärin n. 233 €/kk; enimmillään 447,43 € ja vähimmillään 102,67 €.
Vastike, ruoka, puhelin ja netti oli yhteensä 3243,13 € eli 76 % menoista, kaikkeen muuhun meni yhteensä 1035,05 € eli 24 %.

2023 menoni oli siis n. 360 €/kk. Tästä n. 36 % meni asumiseen, 32 % syömiseen ja juomiseen ja 32 % muuhun.

keskimääräinen kuukausi; menot 15,62 % tuloista

· Säästöön;

Kaikki säästöt siis 23 102,43 € (1925,20 €/kk). 84,38 % tuloista.

Kuukausisäästöön jäi enimmillään 12031,55 €, ja vähimmillään 216,20 €.
Säästöprosentti oli enimmillään 96,72, ja vähimmillään 27,43, ja säästöön jäi kolmea kuukautta lukuunottamatta muina kuukausina yli 50 % tuloista, kuutena kuukautena yli 75 %.


 · Tarpeelliset lisätiedot vuoden rahavirroista, koska listaamissani tuloissa ja menoissa ei näy seuraavia asioita;

· Lunastin Nordnetin ja Seligsonin rahastoista osuuksia vajaalla 1000 €:lla.
· Seligsonin ja Nordnetin rahastoihin laitoin yhteensä n. 25 000 €.

· En ole huomioinut laskelmissa pullopantteja, jotka on vähentäneet ruokakuluja. Enkä k-plussaa tai Lidlin etuja.


· Varallisuustilanne;

Vuoden 2023 joulukuun lopussa mulla oli varallisuutta n. 150 000 €:n arvosta listaamattoman yhtiön osakkeissa, n. 135 000 € osakerahastoissa, n. 65 000 €:n arvosta asunnonpuolikkaassa, ja tileillä n. 141 000 €. Velkaa 0 €. (Perintöverovelka arvioitu pois tilirahasta.)
Nettovarallisuus n. 491 000 €.

Nettovarallisuuteni nousi vuodessa arviolta n. 293 000 €. Suurin osa tästä oli tietenkin perinnön ansiota, mutta mukana on myös reilusti sijoitusten arvonnousua ja säästöjä.

· Tavoitteiden täyttyminen;

Vuodelle 2023 en asettanut numeraalisia tavoitteita, mm. koska tiesin, että saan perintöä, mutta en tiennyt mitä ja kuinka paljon. Asetin kuitenkin tavoitteeksi pöyhiä ja analysoida ajatuksiani ja valmistautua taloudellisesti riippumattomaksi heittäytymiseen.

Vuodenvaihteessa ajatukseni oli aika sekavia. Toisaalta kihisin innosta ja onnesta, että vihdoin pääsen eroon kaikesta byrokratiapaskasta, auktoriteettitraumoista ja oravanpyörässä raahautumisesta. Toisaalta pelkäsin enkä uskaltanut vielä uskoa onneani todeksi. Mitä jos perunkirjoituksessa jokin menisikin aivan eri tavalla mitä odotin? (Se viivästyikin parista syystä ja matkalla oli monta väärinkäsitystä enkä ollut ainoa lopputulosta ihmettelevä.) Mitä jos ostetaankin kallis asunto ja otetaan kallis asuntolaina ja vanha asunto pitääkin myydä halvalla? Mitä jos jokin odottamaton asia menee pieleen ja hauraat suunnitelmani epäonnistuu? Tunsin päättämättömyyttä siitä, miten lopetan työkkärin ja kelan asiakkuuden. En osannut heti täysin lopettaa töitäkään, vaan ajattelin että ehkä haluan hivuttaa ne vähemmäksi ja lopettaa kokonaan vasta kesän jälkeen. En osannut päättää mitään. Kaipasin taukoa suunnitteluun. Aika ironista oikeastaan; Olin taas niin läkähdyksissä ja uupunut, ettei ollut kaistaa ajatella miten sen paskan lopetan. Koin myös hieman haikeutta silloisen työpaikan ja osan työkavereiden jäämisestä pois elämästä, joten en ollut valmis siihen heti. Koin painetta, että pitää miettiä, mitä etuja haluan vielä käyttää ennen kuin menetän ne (oman konsernin henkilöstöostoetu sekä myös kauppakeskuksen henkilöstöostoetu), mutta en jaksanut pohtia sen tarkemmin.

Miten sitten onnistuin tavoitteessani muutoksiin valmistautumisessa? Ennen perinnönjakoa en mitenkään. Kaikki tuntui epämääräiseltä mössöltä ja koin olevani hukassa. Kun jako saatiin tehtyä, hommat selveni huimasti, mutta koska on pitänyt odotella verottajalta laskelmaa perintöverosta, en vieläkään ole päässyt täysin kiinni konkreettisiin täsmällisiin lukuihin. En myöskään oikein päässyt kiinni muuten tulevaisuuden ajatteluun, ja marraskuussa tekemäni epäonninen työpaikan valinta vei kaiken energian. Mutta kauheudessaan se kokemus kuitenkin vahvisti ajatusta siitä, että työelämä ei tosiaan ole mua varten. Vuoden lopulla tein myös päätöksen, että byrokratiasta ja tuista irtaudun kun saan käytettyä peruspäivärahapäivät loppuun, ja olisi työmarkkinatukeen siirtymisen aika. Aion siis nostaa vielä muutaman kerran työttömyyskorvaukset, mutta työmarkkinatukea en aio hakea, vaikka sitäkin soviteltuna saisin. Eli onnistuiko tavoite vai ei? En ole varma, onnistuiko kunnolla, mutta ainakin osittain. Tämän tavallaan välivuoden jälkeen olen nyt valmiimpi kohtaamaan vuoden 2024, jolloin vihdoin hyppään oravanpyörästä.

Vaikken vuodelle 2023 asettanut numeraalisia tavoitteita, niin koontina vielä kuitenkin mitä kävi;
- Nettovarallisuus ylitti 200 000 €:n rajan tammikuussa.
- Rahastosijoitukset ylitti 100 000 €:n rajan tammikuussa.
- Nettovarallisuus ylitti 400 000 €:n rajan maaliskuussa.
- Säästöprosentti oli joko n. 84 tai 97!

Vuodelle 2024 päätin juuri äsken asettaa jälleen numeraalisiakin tavoitteita;
- Säästöprosentti yli 50.
- Nettovarallisuus ylittää 520 000 €.
- Rahastosijoitukset ylittää 150 000 €.

Sekä epämääräinen mutta tärkein;
- Nauttia elämästä taloudellisesti riippumattomana (huhtikuun jälkeen), kun aluillaan on nyt loppuelämäni ensimmäinen vuosi.

Työuupumus, paska työelämä

Perimmäinen syy, miksi olen haaveillut hyvin pitkään taloudellisesta riippumattomuudesta, on työelämän uuvuttavuus.

Mulla on mielenterveysongelmahistoriaa, enkä ole yli 15 vuoteen ollut kunnolla työkykyinen. Mun ongelmat on johtunut sekä työelämän ulkopuolisista seikoista, että itse työstä. Olen uupunut osa-aikatöissäkin pahasti. Nelipäiväinen työviikko on mulle liikaa.

Joitakin ajatuksia/kokemuksia mitä olen kohdannut yli 20-vuotisen työhistoriani aikana useissa eri työpaikoissa (tai no, lähinnä nää on kyllä viimeisen 10 vuoden ajalta);

- Töissä on ollut riittämätöntä perehdytystä ja liian nopeasti on joutunut yksin pähkäilemään, miten helvetissä jotain asiaa pitäisi tehdä, kun kukaan ei ole opettanut. Matalapalkkaiseltakin oletetaan todella hyvät tiedot ja taidot. Työkuorma ja kiire voi olla musertavaa. Muutoksia työhön voi tulla pikavauhdilla. Organisaatio ja esihenkilö voi muuttua niin että pitkään aikaan pomo ei esim. tiedä mitä työssäni teen tai pitkään aikaan en edes tiennyt, minkä niminen hän on saati tavannut häntä. Sairaan stressaavaa.
- Asiakaspalvelutyössä asiakkaat saattaa olla hyvin ilkeitä, vihaisia, töykeitä ja vaativia. Olen monta kertaa itkenyt töissä jonkun paskan asiakkaan takia. Olen kyllä kohdannut myös typeriä yritysasiakkaita, mutta suurin osa näistä hankala ihminen -kokemuksista on käsittämättömän hirveistä kuluttaja-asiakkaista. Miten voi olla, että niin monet on niin tylyjä ja tyhmiä asiakaspalvelijoita kohtaan?
- Olen ollut toimipisteissä, jossa ei ollut lämmintä vettä, ei ollut wc:tä, ei ollut jääkaappia eväille, ei ollut mahdollisuutta istua, on ollut hyvin kuuma tai tosi kylmä, on ollut liian meluisaa, on ollut liikaa keskeytyksiä.

- Kävin neljän vuoden aikana läpi kolmen eri firman yt:t. Toisen ja kolmannen välissä olin työttömänä mukana tehostetun työnhaun pakotuksessa, jossa karenssin uhalla mua tungettiin sellaisten työpaikkojen haastatteluihin, joihin en olisi voinut mennä töihin.
- Vuokratyöfirmat rikastuu turhana välikätenä toimimisesta, mutta eivät usein tarjoa työterveyshuoltoa. Lääkärintodistusta kuitenkin vaaditaan, ja sairauslomakorvaus on usein vain 50 % palkasta, jos sitäkään. Tämän vuoksi monet työntekijät on sairaana töissä. Myös korona-aikana liveasiakaspalvelussa. Perseestä. Ahdistavaa. Itse en juuri ole ollut fyysisesti sairaana töissä, vaan olen "perunut" työvuorot 0 € palkalla, mutta tiedän varmaksi pari työkaveria, jotka on ollut flunssassa tartuttamassa sitä muihin, koska ei ole ollut mahdollisuutta sairauslomaan.
- Useissa työpaikoissa työntekijöitä on kohdeltu keskenään eriarvoisesti. En tarkoita mitään sellaista, että se, että pomo saa parempaa palkkaa ja työpuhelimen, olisi epäreilua, vaan esim. sitä, että samaa työtä tekevistä vain osa voi saada vaikkapa erilaisia bonuksia, työvaatteita, kulttuuriseteleitä, työmatkapyörän. Tai sen työterveyshuollon ja sairausloman ajalta palkkaa. Nämä on pahalta tuntuvaa rakenteellista eriarvoistamista, ja sitten on lisäksi ollut esim. sitä, että tiettyjä tyyppejä suositaan sunnuntaivuorojen saamisessa.
- Myös suuremmassa kaavassa eriarvoisuus ja epäreiluus on ärsyttänyt. Otetaanpa esimerkiksi tasa-arvoisena hehkutettu tuorein kaupan alan neuvottelutulos. Siinä on yhtenä elementtinä kertaerä, jonka saavat vain ne, joilla sattuu tiettynä aikana olemaan voimassa pysyvä tai pitkä määräaikainen työsopimus, ei esim. keikkasopparilaiset tai ne, joilla määräaikaisuuksissa on tauko juuri keväällä. Sillä ei ole merkitystä, kuinka monta tuntia töitä tekee, vain sillä, mitä sopparissa lukee minimituntimääränä. Myöskään kesäkuussa nousevat palkat ei nouse kaikilla saman euromäärän mukaan, vaan tuntipalkkaa taulukon mukaan saavilla nousu voi olla vähemmän kuin 0,66 €/h, mitä on hehkutettu. Pyrkimys euromääräisiin korotuksiin prosenttimääräisten sijaan on toki erittäin hyvä, mutta toteutus jäi nyt vähän surkeaksi. Tässäkin "tasa-arvoistavassa" tes-ratkaisussa kun paremmassa asemassa olevat saivat jälleen suuremman määrän lisää euroja kuin huonommassa asemassa olevat.
Sekin on monesti harmittanut, että usein pitkissäkään määräaikaisissa työsuhteissa ei kerry palkallista lomaa. Määräaikaisuuden päätyttyä toki saa saman verran lomakorvausta (mulla nyt 10 % palkasta) mitä saisi loma-ajalta palkkaa, mutta lomaraha (5 % palkasta) jää saamatta. Tällaiset pienetkin jutut kyllä kovasti vituttelee. En ole katkeroitunut sentään.

Mitä hyvää töissäkäymisessä on ollut;
- Osa työkavereista on ollut kivoja, ja pari ystävääkin on näistä jäänyt elämääni.
- Pienistä palkoista huolimatta rahaa on saanut kivasti säästettyä. Ei ole ollut pakko hakea sovitellun työttömyyskorvauksen lisäksi muita tukia. Ei ole ollut pakko olla sairausloma -- kuntoutustuki -- eläkehakemuksen hylkäys -- työelämä -- uupumus -- sairausloma -limbossa.
- Työmatkapyöräilystä olen saanut hyötyliikuntaa. Itse työkin on monesti ollut jotenkin fyysistä, mutta aina ei hirveän terveellä tavalla.
- Työkkäri ja kunta on ahdistellut vähemmän kun ei ole ollut kokonaan työtön.
- On saanut kokemusta siitä, että kuuluu johonkin. Että on osana tiimiä.
- On saanut ilmaista teetä ja kahvia (yleensä).
- On saanut ostaa yrityksen myymiä tuotteita henkilökunta-alennuksella.

Mutta siis, kokemani työelämä on ollut mulle aivan liian stressaavaa, ja on hyvä, että jatkossa mulla on aikaa ja energiaa muulle elämälle. En ole kokenut työntekoa merkityksellisenä ja mielekkäänä vaan pakollisena pahana. Uskon, että muunkinlaista työelämää on monille muille olemassa kuin paskaa, mutta itseni kohdalle en usko sen olevan mahdollista. Nyt kun työt selvästi vähenee ja joskus vielä (kun vain päätän koska) loppuu kokonaan, en koe pelkästään iloa ja helpotusta, vaan päällimmäisenä on valtava väsymys. Siitä pitää ensin toipua. Riemu vapaudesta tullee myöhemmin. Mutta helpotus ja ilo silti vähän kuplii jo!

Ja loppuun vielä podcast-suositus; Heta Tuppuraisen 'Uppoava v***n laiva', sarja työuupumuksesta ja paskasta työelämästä. (Linkki Spotifyhyn)

Musta tuli jälleen työntekijä!

Olen nyt ollut 11,5 kuukautta täysin työtön. Alkuaika meni toipuessa edellisen työn kauheuksista, sitten alkoi byrokratiakoneistojen ahdistava painostaminen kaikkeen paskaan, joihin en olisi kyennyt. Alkusyksystä tilanne kärjistyi niin, että aloin olla niin paniikissa, että päätin alkaa hakea töitä. Koska pelkäsin, että mut pakotetaan johonkin pahimpaan paskaan, jollen itse hakeudu johonkin siedettävään paskaan, niin sitten päätin alkaa hakeutua johonkin siedettävään paskaan.

Ja nyt sitten pääsin töihin. Siedettävyydestä tai paskuudesta en vielä osaa sanoa kunnollista tuomiota.

Hain elo-syyskuussa kuuteen paikkaan ja pääsin yhteen haastatteluun. Lokakuussa hain kymmeneen paikkaan ja pääsin viiteen haastatteluun. Marraskuussa ehdin hakea vain yhteen paikkaan, ja pääsin kahteen haastatteluun. Näistä kahdesta viimeisestä haastattelusta sain molemmista työpaikan! Ehdin ottaa epämiellyttävämmän työn vastaan ennen kuin kuulin tiedon kivemmasta, mutta onneksi eka oli keikkatyö, joten saatoin lopettaa sen samantien ilman irtisanomisaikaa tai muita sanktioita. Ehdin olla ekassa työpaikassa ainoastaan yhden päivän! Elämäni lyhyin työsuhde. :D Sen yhden työpäivän jälkeen itkin monta tuntia ja tunsin miten epätoivoiselta elämä taas tuntuu. Kun sitten sen jälkeen seuraavana päivänä kuulin tiedon toisesta paikasta, olin superinnoissani sitten myös siitä, että voinkin lopettaa ekan duunin heti. Toisesta paikasta olin kyllä aika kiinnostunut muutenkin, se oli ehkä kolmanneksi kivoin näistä kaikista 17:stä, joihin hain. Se on nyt 2,5 kk:n määräaikainen osa-aikatyö.

Mielestäni yksi haastatteluista meni huonosti, kaikki muut ihan hyvin. Oli ahdistavaa olla siinä epätietoisuuden keskellä, jossa jännitin tulevia haastatteluja ja tietoja edellisistä haastatteluista. Ahdisti esim. juuri se, että mitä jos mulle tarjotaan töitä kaikista ikävimmästä paikasta, ja kun otan sen vastaan, joudun sen takia kieltäytymään jostain kivemmasta paikasta. Teinkin esim. sellaisia strategioita, että jos tiesin, että paikoista a ja b ilmoitetaan samana päivänä tuloksesta, en vastaa puhelimeen jos a soittaa ensin ja haluaisin mieluummin paikan b. Olisin sitten soittanut vasta joko b:n puhelun jälkeen tai ehkä joskus kolmen tunnin kuluttua a:n soitosta a:lle. Mutta b soitti ensin ja en sitten päässyt kumpaankaan... Oli päiviä, jolloin jännitin ja olin niin ahdistunut, etten oikein pystynyt keskittymään mihinkään. Epätietoisuus ja hallitsemattomuuden tunne vei voimat. Mä tiedän, että mulla on tapana ajatella ja stressata asioita etukäteen liikaa, mutta kun sellainen minä nyt vain olen. Kontrollifriikki perfektionisti, josta ei ole tavalliseen elämään. Päätin, etten enää ikinä hae noin moneen työpaikkaan samaan aikaan, koska se ahdistus oli niin raastavaa. Jatkossa vain pariin kerrallaan.

Kaiken lisäksi en ole yhtään kilpailuhenkinen ja vituttaa muiden työnhakijoiden kanssa kilpaileminen. Ärsyttää itsensä markkinoiminen työnantajalle. Parista paikasta "kiitos, mutta ei kiitos" -vastaus aiheutti suurta huojentumista, mutta parista paikasta se taas sai aikaan paskan olon huonommuudesta ja epäonnistumisesta ja siitä, ettei musta ole enää ikinä yhtään mihinkään, olen tyhmä, ruma paska, joka ei osaa mitään. Hakuaikana näin valtavasti painajaisia, pääasiassa töiden tekemisestä.

Kuvituskuvaa viime toukokuulta; Se voi vaikka symboloida sitä, miten elämässä on paljon pimeää ja valoisaa sekä terävää ja pehmeää sisältöä. :D

Toivon, että nyt kun alan osa-aikatyöntekijäksi, mun "tehostettu auttaminen" eli ahdistava painostaminen minimoituisi. Tuntimäärä tulee vaihtelemaan, joten tulen aluksi saamaan soviteltua työmarkkinatukea ja toivottavasti tienaamaan uuden sovitellun peruspäivärahakauden alkamisenkin jo tässä piakkoin.

Odotan, että pelko ja ahdistus muuttuu väsymykseksi ja stressiksi. Ajattelen, että olen ajoittain masentunut koko lopun elämäni, ja varsinkin niin kauan kun mun täytyy hakea työttömyyskorvausta, joko kokonaan työttömänä tai osa-aikatyöläisenä. Jos joskus saan säästettyä niin suuren varallisuuden, että ei tarvi enää roikkua näissä vitun lokeroissa, saatan alkaa tuntea vapautta. Jos joskus vihdoin ajaudun työkyvyttömyyseläkkeelle, saatan alkaa tuntea vapautta. Mutta sitä ennen elämä tullee olemaan täynnä kaikenlaista epävarmuutta ja vastoinkäymisiä ja väsymystä ja paskaa.

Tällä(kin) hetkellä olen masentunut ja suhtaudun tulevaisuuteen ilman suurta toiveikkuutta.

Koen olevani jumissa näiden lokeroiden suhteen; en jaksa tehdä töitä, mutta jotta mulla on oikeus saada työttömyyskorvausta, mun pitää esittää työkykyistä ja -haluista ja hyppiä muiden päätösten mukaan. Jos taas yrittäisin rehellisesti päästä sairauslomille ja työkyvyttömyyseläkkeelle, pitäisi mulla olla valtavasti psyykkistä sitkeyttä siinä hakemusrumbassa, eikä sekään ehkä riittäisi, koska mun ei ehkä katsottaisi olevan sopivasti sairas, vaan väärällä tavalla, varsinkin kun en haluaisi syödä lääkkeitä, ja käsittääkseni lääkekielteisyys ei kovin hyvää eläkkeenläpimenemistä indikoi. Uskon siis, että minun olisi hyvin vaikea päästä työkyvyttömyyseläkkeelle. Ja jos en saa työttömyyskorvausta tai sairauslomia ei jatketa, en saa yhtään mitään rahaa mistään. Onneksi en paljoa tarvitsekaan, mutta varallisuuteni ei kuitenkaan riitä loppuelämääni.

Suhtaudun ilmastonmuutokseen ja luonnon monimuotoisuuden heikkenemiseen ja kaikenlaisiin muihin ekokatastrofin aspekteihinkin enemmän ihan vain masennuksella kuin ahdistuksella. Oma elämä tuntuu olevan perseestä (siinä on toki paljon hyvää, mm. Puoliso), luonnon tulevaisuus tuntuu menevän päin persettä. Reagoin lamaannuksella. Pelottaa tulevaisuus mutta koen olevani kykenemätön juuri vaikuttamaan siihen.

Kirjoitin lokakuun äom-vuosikatsauksessa seuraavasti;
"Ehkä tästä ostamattomuusvuodesta ja syksyisestä kiivaasta työnhakemisesta on päällimmäisenä nyt noussut mieleen se, miten olen alkanut ajatella tavaroiden ostamista ja myymistä yhä enemmän yhtenä asiana, johon en haluaisi osallistua. Tässä on ehkä muutos aiempaan näkyvissä; ennen olin kuitenkin jossain määrin välinpitämätön asiasta, nyt taas suhtaudun asiaan negatiivisesti! Olen siis hakenut mm. töitä, joissa myydään jotain tai jotka auttavat jonkin myymistä. Mutta kun en enää kuitenkaan juuri haluaisi osallistua tähän ostelurumbaan! Tuntuu ikävältä ja ristiriitaiselta hakea töihin, joihin ei halua. Mutta kun en ole keksinyt mitään sellaista työtä, jota haluaisin tehdä, niin en näe paljon vaihtoehtoja; joko haen töitä joihin en halua, tai en hae töitä. Ja koska byrokratiakoneistojen painostus alkoi ahdistaa niin hirveästi, että aloin pelätä, että mut pakotetaan johonkin pahimpaan paskaan, jollen itse hakeudu johonkin siedettävään paskaan, niin sitten päätin alkaa hakeutua johonkin siedettävään paskaan. Onneksi töissä on sentään eroja, eikä ole pakko hakea pahimpaan paskaan."

En siis haluaisi tehdä töitä, koska mm.
- en ole työkykyinen
- mikään työ ei kiinnosta
- en haluaisi työlläni edesauttaa maailman tuhoutumista

Mutta tällä hetkellä tämä hetken työ on siis positiivinen asia; jospa saisin byrokratia-ahdistusta pois kun "auttajat" ei ole koko ajan kimpussa. Ainakin juuri nyt tuntuu hiukan iloisemmalta. Ja tämä työni ei tule missään nimessä olemaan mitään inhottavinta ja epäeettisintä paskaa, vaan sisältö on ihan miellyttävää. Hain esimerkiksi pikamuotia myyvään vaateliikkeeseen, ja olisihan se ollut ikävää sitten siihen hommaan alkaa, vaikka vaatteista sinänsä tykkäänkin, mutta en luonnon (ja ihmisten elämien) pilaamisesta. Tässä työssä joudun kyllä kauas epämukavuusalueelleni, mutta en ainakaan joudu myymään mitään kamalaa turhaa paskaa.

Älä osta mitään -vuoden kuulumiset toukokuun jälkeen

Viisi kuukautta jo hurahtanut älä osta mitään -vuotta.

Toukokuussa rahaa kului;

- 222,25 € pakollisiin vastikkeeseen, ruokaan, nettiin ja puhelinliittymään

- 24,25 € alustavasti "sallittuihin" ravintola/kahvila/baari (17,75 €) ja lahja (6,50 €) -kuluihin.

- 4,00 € alustavasti "kiellettyihin" kosmetiikkaan ja hygieniaan (2,40 €) ja pyöräilytarvikkeisiin (1,60 €).
Näistä jälkimmäinen oli uusi vannenauha vanhaan kiekkoon ikivanhan nauhan tilalle, ja helposti perusteltavissa.
Ensimmäinen oli Lidlin "osta yli 25 €:lla, saat 10 % alennusta" -tarjouksesta ostettu kolmen huulirasvapuikon paketti. Se ajautui ostoslistalle, koska piti keksiä tarvittavien ruokien lisäksi joitain melko pieneen tilaan meneviä tuotteita, jotta varmasti 25 € tulee täyteen, mutta ne jaksaa pyöräillen raahata kotiin. Muttamutta, huulirasvat ei vielä ollut lopussa! Lasken tämän aluksi keksimieni poikkeussääntöjen kategoriaan "jostain "pakollisesta" on niin hyvä tarjous, että haluan ostaa, vaikkei vielä vanha olisi aivan loppu", vaikkei varsinaisesti juuri ne huulirasvat alennuksessa ollutkaan. Ja olisin kuitenkin tämän vuoden puolella jossain vaiheessa ostanut lisää huulirasvoja vanhojen loputtua.


Nyt ensimmäisten viiden kuukauden aikana on tullut ostettua lähtökohtaisesti kiellettyjä "ylimääräisiä" ostoksia neljä kertaa (vannenauha, jarruvaijeri kuorineen, huulirasvoja ja paristoja).

Tunnelmat viiden kuukauden ostamattomuuden jälkeen;

Ei edelleenkään oikein mitään ajatuksia ostamattomuudesta.

Sen sijaan muita tuntemuksia on ollut todella vaihtelevasti; Olen voinut välillä ihan hyvin, mutta sitten taas olen romahtanut ja voinut välillä jälleen todella pahoin. Ahdistus ja epätoivoisuus on tullut kumman aaltoilevasti ja vähentänyt iloa ja turvallisuuden tunnetta pitkiksi ajoiksi.
Mm. byrokratiakoneistot on "auttanut" mua niin, että jouduin työpaikkahaastatteluihin, ja olen saanut pelätä tosissani, että joudun töihin, joita en jaksa tehdä. Ja tiedän, että tää kaikki paha olo ei kuitenkaan ole yhteiskunnan vika, se toki yrittää kömpelöillä byrokratialokeroillaan ja kepityksillään vain tehdä tehtäviänsä. "Palvella". Valitettavasti se vain pahentaa mun oloa. Pelottaa tulevaisuus, ahdistaa kyttäys, ärsyttää esim. se, että koko ajan pitää pelätä puhelimen soimista ja pitää äänet päällä kännyssä, inhottaa joutua karenssinpelossa valehtelemaan sinne tänne, masentaa tää loukussaolon tunne.
En vain osaa elää niin, että en olisi ahdistunut ja masentunut. Välillä olen miettinyt sitä, että mitäs jos mä olisin taloudellisesti riippumaton, ja voisin olla vapaa. Tuntisinko silloin edelleen turvattomuutta, vai tulisiko silloin olo, että voin olla oma itseni ja tehdä mitä haluan, kukaan ei kyttää ja valvo, että mitkä kriteerit sopii muhun ja mitä teen väärin? Ei tarvitsisi pelätä koko ajan, että joku auktoriteetti määrää mun elämästäni, ei ahdistaisi kokoajan se, että on jonkun kriteerienkyttääjän armoilla. Mutta, alkaisinko sitten pelätä jotain ihan muuta? Pysyisikö kummallinen painostava pelko ja turvattomuudentunne mussa kiinni ihan yhtä sitkeästi, saaden vain jonkun muun ilmenemisväylän? En todellakaan tiedä, ja luultavasti en tule koskaan tietämään. Aika toivottomat fiilikset nyt kaikenkaikkiaan on. Onneksi välillä vointi aaltoilee hetkeksi paremmaksikin, ettei koko ajan kaikki ole pelkkää paskaa. Eikä tää nyt pitkittynyt kriisi edes pääse elämäni top 3 -hirveimpiin hetkiin, vaikka hirveetä onkin.