Hyppäsin taloudellisesti riippumattomaksi tasan vuosi sitten!
Olin lopettanut hirveässä pätkätyöpaikassa tammikuussa -24 ja saanut viimeisen palkan helmikuussa.
Huhtikuun alussa sain viimeisen peruspäivärahan kelasta ja erosin työkkäristä.
Sitten alkoi elämä vapaana! Samalla hetkellä löydettiin meidän uusi koti ja koko loppuvuoden projektiksi tuli muutto vanhasta uuteen.
Nyt kun on vuosi vapautta takana, mun mielenterveys on paljon parempi.
Olen tajunnut, miten kamalasti työelämän ja byrokratian rattaissa jauhautuminen uuvutti ja hajotti mua. Olen tajunnut, miten oravanpyörässä raahautuminen oikeastaan traumatisoi mua. Edelleen mun painajaisissa yleisin aihe on työelämä. Nykyään vain näen niitä harvemmin ja herätessä helpotun enkä ahdistu lisää. Monen työelämäaiheen käsittely triggeröi mua edelleen, vaikkei ne koske mua enää.
Olen viime vuosina lukenut/kuunnellut/seurannut useita kirjoja/podcasteja/blogeja/instatilejä/lehtijuttuja vaurastumisen lisäksi mm. työuupumuksesta, työelämän muutoksesta ja yhteiskuntaluokista. Niistä on herännyt paljon ajatuksia. Olen huomannut samuuden kokemusten lisäksi hyvin paljon myös vierautta. En koe koskaan sopivani mihinkään lokeroihin kunnolla. Onneksi ei tarvitsekaan enää sopia mihinkään.
Mä en ollut terve työelämässä, koska mulle työelämä näyttäytyi niin sairaana. Valtava epätoivo vaihtui helpottuneisuuteen kun vapauduin. Tiedän olevani todella onnekas, kun saan jo nelikymppisenä muistella sitä kaikkea traumaattista ilman pelkoa uudelleentraumatisoitumisesta.
Koen, että olen edelleen työkyvytön tai osatyökykyinen, enkä usko ikinä enää meneväni mihinkään töihin. Olen opetellut nyt olemaan suorittamatta elämää. Olen toki koittanut kiinnittää huomiota hyvään uneen, liikkumiseen ja syömiseen, mutta olla liukumatta suorittamaan niitä tai mitään harrastuksiani. Opettelen yhä olemaan.
