tiistai 19. marraskuuta 2019

Musta tuli jälleen työntekijä!

Olen nyt ollut 11,5 kuukautta täysin työtön. Alkuaika meni toipuessa edellisen työn kauheuksista, sitten alkoi byrokratiakoneistojen ahdistava painostaminen kaikkeen paskaan, joihin en olisi kyennyt. Alkusyksystä tilanne kärjistyi niin, että aloin olla niin paniikissa, että päätin alkaa hakea töitä. Koska pelkäsin, että mut pakotetaan johonkin pahimpaan paskaan, jollen itse hakeudu johonkin siedettävään paskaan, niin sitten päätin alkaa hakeutua johonkin siedettävään paskaan.

Ja nyt sitten pääsin töihin. Siedettävyydestä tai paskuudesta en vielä osaa sanoa kunnollista tuomiota.


Hain elo-syyskuussa kuuteen paikkaan ja pääsin yhteen haastatteluun. Lokakuussa hain kymmeneen paikkaan ja pääsin viiteen haastatteluun. Marraskuussa ehdin hakea vain yhteen paikkaan, ja pääsin kahteen haastatteluun. Näistä kahdesta viimeisestä haastattelusta sain molemmista työpaikan! Ehdin ottaa epämiellyttävämmän työn vastaan ennen kuin kuulin tiedon kivemmasta, mutta onneksi eka oli keikkatyö, joten saatoin lopettaa sen samantien ilman irtisanomisaikaa tai muita sanktioita. Ehdin olla ekassa työpaikassa ainoastaan yhden päivän! Elämäni lyhyin työsuhde. :D Sen yhden työpäivän jälkeen itkin monta tuntia ja tunsin miten epätoivoiselta elämä taas tuntuu. Kun sitten sen jälkeen seuraavana päivänä kuulin tiedon toisesta paikasta, olin superinnoissani sitten myös siitä, että voinkin lopettaa ekan duunin heti. Toisesta paikasta olin kyllä aika kiinnostunut muutenkin, se oli ehkä kolmanneksi kivoin näistä kaikista 17:stä, joihin hain. Se on nyt 2,5 kk:n määräaikainen osa-aikatyö.


Mielestäni yksi haastatteluista meni huonosti, kaikki muut ihan hyvin. Oli ahdistavaa olla siinä epätietoisuuden keskellä, jossa jännitin tulevia haastatteluja ja tietoja edellisistä haastatteluista. Ahdisti esim. juuri se, että mitä jos mulle tarjotaan töitä kaikista ikävimmästä paikasta, ja kun otan sen vastaan, joudun sen takia kieltäytymään jostain kivemmasta paikasta. Teinkin esim. sellaisia strategioita, että jos tiesin, että paikoista a ja b ilmoitetaan samana päivänä tuloksesta, en vastaa puhelimeen jos a soittaa ensin ja haluaisin mieluummin paikan b. Olisin sitten soittanut vasta joko b:n puhelun jälkeen tai ehkä joskus kolmen tunnin kuluttua a:n soitosta a:lle. Mutta b soitti ensin ja en sitten päässyt kumpaankaan... Oli päiviä, jolloin jännitin ja olin niin ahdistunut, etten oikein pystynyt keskittymään mihinkään. Epätietoisuus ja hallitsemattomuuden tunne vei voimat. Mä tiedän, että mulla on tapana ajatella ja stressata asioita etukäteen liikaa, mutta kun sellainen minä nyt vain olen. Kontrollifriikki perfektionisti, josta ei ole tavalliseen elämään. Päätin, etten enää ikinä hae noin moneen työpaikkaan samaan aikaan, koska se ahdistus oli niin raastavaa. Jatkossa vain pariin kerrallaan.

Kaiken lisäksi en ole yhtään kilpailuhenkinen ja vituttaa muiden työnhakijoiden kanssa kilpaileminen. Ärsyttää itsensä markkinoiminen työnantajalle. Parista paikasta "kiitos, mutta ei kiitos" -vastaus aiheutti suurta huojentumista, mutta parista paikasta se taas sai aikaan paskan olon huonommuudesta ja epäonnistumisesta ja siitä, ettei musta ole enää ikinä yhtään mihinkään, olen tyhmä, ruma paska, joka ei osaa mitään. Hakuaikana näin valtavasti painajaisia, pääasiassa töiden tekemisestä.


Kuvituskuvaa viime toukokuulta; Se voi vaikka symboloida sitä, miten elämässä on paljon pimeää ja valoisaa sekä terävää ja pehmeää sisältöä. :D


Toivon, että nyt kun alan osa-aikatyöntekijäksi, mun "tehostettu auttaminen" eli ahdistava painostaminen minimoituisi. Tuntimäärä tulee vaihtelemaan, joten tulen aluksi saamaan soviteltua työmarkkinatukea ja toivottavasti tienaamaan uuden sovitellun peruspäivärahakauden alkamisenkin jo tässä piakkoin.

Odotan, että pelko ja ahdistus muuttuu väsymykseksi ja stressiksi. Ajattelen, että olen ajoittain masentunut koko lopun elämäni, ja varsinkin niin kauan kun mun täytyy hakea työttömyyskorvausta, joko kokonaan työttömänä tai osa-aikatyöläisenä. Jos joskus saan säästettyä niin suuren varallisuuden, että ei tarvi enää roikkua näissä vitun lokeroissa, saatan alkaa tuntea vapautta. Jos joskus vihdoin ajaudun työkyvyttömyyseläkkeelle, saatan alkaa tuntea vapautta. Mutta sitä ennen elämä tullee olemaan täynnä kaikenlaista epävarmuutta ja vastoinkäymisiä ja väsymystä ja paskaa.


Tällä(kin) hetkellä olen masentunut ja suhtaudun tulevaisuuteen ilman suurta toiveikkuutta.


Koen olevani jumissa näiden lokeroiden suhteen; en jaksa tehdä töitä, mutta jotta mulla on oikeus saada työttömyyskorvausta, mun pitää esittää työkykyistä ja -haluista ja hyppiä muiden päätösten mukaan. Jos taas yrittäisin rehellisesti päästä sairauslomille ja työkyvyttömyyseläkkeelle, pitäisi mulla olla valtavasti psyykkistä sitkeyttä siinä hakemusrumbassa, eikä sekään ehkä riittäisi, koska mun ei ehkä katsottaisi olevan sopivasti sairas, vaan väärällä tavalla, varsinkin kun en haluaisi syödä lääkkeitä, ja käsittääkseni lääkekielteisyys ei kovin hyvää eläkkeenläpimenemistä indikoi. Uskon siis, että minun olisi hyvin vaikea päästä työkyvyttömyyseläkkeelle. Ja jos en saa työttömyyskorvausta tai sairauslomia ei jatketa, en saa yhtään mitään rahaa mistään. Onneksi en paljoa tarvitsekaan, mutta varallisuuteni ei kuitenkaan riitä loppuelämääni.





Suhtaudun ilmastonmuutokseen ja luonnon monimuotoisuuden heikkenemiseen ja kaikenlaisiin muihin ekokatastrofin aspekteihinkin enemmän ihan vain masennuksella kuin ahdistuksella. Oma elämä tuntuu olevan perseestä (siinä on toki paljon hyvää, mm. Puoliso), luonnon tulevaisuus tuntuu menevän päin persettä. Reagoin lamaannuksella. Pelottaa tulevaisuus mutta koen olevani kykenemätön juuri vaikuttamaan siihen.

Kirjoitin lokakuun äom-vuosikatsauksessa seuraavasti;

"Ehkä tästä ostamattomuusvuodesta ja syksyisestä kiivaasta työnhakemisesta on päällimmäisenä nyt noussut mieleen se, miten olen alkanut ajatella tavaroiden ostamista ja myymistä yhä enemmän yhtenä asiana, johon en haluaisi osallistua. Tässä on ehkä muutos aiempaan näkyvissä; ennen olin kuitenkin jossain määrin välinpitämätön asiasta, nyt taas suhtaudun asiaan negatiivisesti! Olen siis hakenut mm. töitä, joissa myydään jotain tai jotka auttavat jonkin myymistä. Mutta kun en enää kuitenkaan juuri haluaisi osallistua tähän ostelurumbaan! Tuntuu ikävältä ja ristiriitaiselta hakea töihin, joihin ei halua. Mutta kun en ole keksinyt mitään sellaista työtä, jota haluaisin tehdä, niin en näe paljon vaihtoehtoja; joko haen töitä joihin en halua, tai en hae töitä. Ja koska byrokratiakoneistojen painostus alkoi ahdistaa niin hirveästi, että aloin pelätä, että mut pakotetaan johonkin pahimpaan paskaan, jollen itse hakeudu johonkin siedettävään paskaan, niin sitten päätin alkaa hakeutua johonkin siedettävään paskaan. Onneksi töissä on sentään eroja, eikä ole pakko hakea pahimpaan paskaan."

En siis haluaisi tehdä töitä, koska mm.
- en ole työkykyinen
- mikään työ ei kiinnosta
- en haluaisi työlläni edesauttaa maailman tuhoutumista

Mutta tällä hetkellä tämä hetken työ on siis positiivinen asia; jospa saisin byrokratia-ahdistusta pois kun "auttajat" ei ole koko ajan kimpussa. Ainakin juuri nyt tuntuu hiukan iloisemmalta. Ja tämä työni ei tule missään nimessä olemaan mitään inhottavinta ja epäeettisintä paskaa, vaan sisältö on ihan miellyttävää. Hain esimerkiksi pikamuotia myyvään vaateliikkeeseen, ja olisihan se ollut ikävää sitten siihen hommaan alkaa, vaikka vaatteista sinänsä tykkäänkin, mutta en luonnon (ja ihmisten elämien) pilaamisesta. Tässä työssä joudun kyllä kauas epämukavuusalueelleni, mutta en ainakaan joudu myymään mitään kamalaa turhaa paskaa.

5 kommenttia:

  1. Minusta on vähän ironista, että sinusta suurin osa työstä tuntuu olevan "turhaa paskaa" ja samalla sun pääasiallinen strategiasi tulojen hankkimiseen tuntuu olevan yhteiskunnan tukien varassa vapaa-ehtoisesti eläminen. Eli elät ihan hyvällä omalla tunnolla niiden "turhaa paskaa" tekevien ihmisten rahoittamilla veroilla.

    Ei uppoa kyllä omaan oikeudentajuuni tai logiikkaani mitenkään. Mutta toisaalta ihan mielenkiintoista kuulla sosiaalipummienkin puolta asiasta, niin oppii ymmärtämään kokonaisuutta paremmin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ollaanpa sitä tuomitsevia.

      Mielestäni, jos oma työkyky epäilyttää, niin ykkösprioriteetin täytyy olla se oman toimintakyvyn ylläpito. Ei ole kenenkään intressissä, että väkisin polttaa itsensä loppuun työelämässä tuhoten loputkin työkyvystään päätyen mahdollisesti jopa rankempien (ja yhteiskunnalle kalliimpien) terveydenhuoltopalveluiden pariin. Parempi se on astua vähän sivuun ja sieltä sitten vähitellen kokeilla paluuta työelämään hallituin askelein, kuten esim tällaisten osa-aikaisten ja määräaikaisten pätkien kautta. Tärkeintä on lähinnä, ettei luovuta sen oman työkykynsä kanssa, vaan kokeilee hallitusti rajojaan pyrkien kehittämään niitä rajoja (eli omaa toimintakykyään) koko ajan parempaan suuntaan. Parhaansa voi tehdä muullakin tavoin kuin työskentelemällä kahdeksasta neljään viitenä päivänä viikossa. Ja parhaansa tekemisen täytyy riittää.

      Onneksi olkooon Violacea työpaikasta!

      Poista
    2. Anonyymi, Hyvää kansallista mielenterveysviikkoa vaan sinnekin!
      Rv, kiitos paljon kommentistasi! Ja kiitos onnitteluista myös!

      Poista
  2. Olipa sydäntä riipaisevaa luettavaa. Haluaisin kovasti oppia, miten voin tukea ahdistuksen ja masennuksen kanssa painivaa kollegaa/ystävää. Liikutaan niin sellaisten asioiden ympärillä, että tulee arkailtua omia sanoja ja tekemisiä, vaikka halua olisi helpottaa toisen olemista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tähän vastaaminen on mietityttänyt kovasti. Ihmiset on keskenään niin erilaisia, että en kyllä uskalla alkaa neuvomaan ollenkaan. Ajattelin ensin vinkata masennusblogien lukemista tai toisaalta taas kehottaa kysymään esim. konkreettisista työtehtävistä, miltä niiden tekeminen tuntuu, mutta tosiaan kun kaikki on niin tapauskohtaista, voi neuvoni ollakin ihan tyhmiä...
      Itseäni nyt työn aloituksessa on auttanut kollega, joka on ollut minulle ystävällinen ja neuvonut rauhallisesti uusien asioiden opettelussa. Sen sijaan henkilö, jonka pitäisi olla minun perehdyttäjäni, tuntuu olettavan että minun pitäisi jotenkin automaattisesti osata jo kaikki, ja hänen tylyhkö käytöksensäkin ahdistaa. :(
      Eli neuvon nyt sitten vaikka ainakin sen verran, että ole ystävällinen, kärsivällinen ja kuuntele, ja kerro että sinulta voi pyytää apua.

      Poista