lauantai 13. huhtikuuta 2019

Työelämä ja minä emme sovi yhteen

Olen nyt ollut viimeiset neljä ja puoli kuukautta kokonaan työtön. Joulukuun alku meni sellaisessa ahdistusmykkyrässä, että töiden loppumisesta huolimatta näin edelleen työpainajaisia ja olin stressaantunut. Keho ei toivu työuupumuksesta hetkessä, ja varsinkaan mieli ei toivu nopeasti. Niinpä oikeastaan koko alkuvuosikin on mennyt aikalailla sairauslomafiiliksissä. Alun ahdistuksen ja stressin ja hermostuneisuuden hellitettyä tilan valtasi väsymys ja itseasiassa myös masennus.

Kokeneena mielenterveysongelmaisena osaan ajoittain suhtautua mielialaani kuitenkin yllättävänkin maltillisesti ja neutraalisti; en enää aina ahdistu siitä, jos olen ahdistunut tai koe sitä toivottomana, jos olen toivoton, vaan luotan siihen, että joskus voin vielä voida paremmin ja jaksan kaiken masennukseni keskellä iloita siitä, että en voi niin huonosti, mitä olen joskus voinut. En esimerkiksi ajattele, että olen täysin paska ihminen, vaan jaksan ajatella, että sekä vaatimukset, joita minä joskus itselleni asetan, että vaatimukset, joita valitettavasti yhteiskunta minulta vaatii, ovat paskoja.

Olen virallisesti mukamas työkykyinen kokoaikatyötä hakeva työtön työnhakija. Olen pitkään ajatellut, että olen oikeasti osa-aikatyökykyinen, ja niinpä olen melko ahkerasti sekä hakenut osa-aikatöitä, että oikeasti ollut osa-aikatöissä. Nyt olen alkanut ajatella, että en ole edes osatyökykyinen. Työelämä jopa osa-aikaisena tuntuu vaativan niin paljon sellaista jaksamista ja sellaista persoonallisuutta ja sellaista osaamista, johon minä en sovi.

Helmikuussa meinasin oma-aloitteisesti hakea yhteen työpaikkaan, johon olisin hyvin mahdollisesti jopa päässyt. Näin kuitenkin heti kahtena yönä painajaista juuri sellaisen työn tekemisestä, ja päätin tällä kertaa kuunnella alitajuntaani ja olla hakematta työtä. Kolmea muuta työpaikkaa kuitenkin olen tänä vuonna hakenut, kaikki sellaisia, että hain niihin vain koska oli pakko. Yhdestä näistä tuli huonohkosta hakemuksestani huolimatta vuokrafirman ärsyttävä videohaastattelukierrospyyntö, mutta olin niin ahdistunut siitä, että olisi pitänyt kuvata ja katsella itseään valehtelemassa hankaliin kysymyksiin, että jätin haastatteluun vastaamatta silläkin uhalla, että karenssiriski nousi tästä selvästi. Entiseen työpaikkaan muuten kysyttiin helmikuussa takaisin, mutta en halunnut ja voinut mennä, kun en ole vieläkään toipunut sen työpaikan aiheuttamasta ahdistuksesta ja uupumisesta.

Minä olen luvannut itselleni aiemmin moneen kertaan, että koitan olla tekemättä liikaa töitä, esim. olen täällä blogissakin yrittänyt vannoa, että "ensi kesää en uhraa työlle, vaan yritän pitää huolta hyvinvoinnistani". Tämä on vaikeaa! Valitettavasti syyllistyn aivan liikaa kaikenlaisista typeristä työttömien haukkumisista, aktiivimalleista, työtarjouksista, tehostetun työnvälityksen valmennuksen osallistumispakosta, työllistymissuunnitelmista, palvelutarpeenarvioinneista jne. On inhottavaa, että en jaksa tehdä töitä. On inhottavaa, että syyllistyn siitä, etten jaksa tehdä töitä. On inhottavaa, etten voi olla oma itseni avoimesti, vaan pitää miettiä tarkasti, mitä voi millekin taholle sanoa. On inhottavaa, että olen liian sairas, mutten tarpeeksi sairas, ja että kaikki on niin kammottavan byrokraattista paskaa. Haaveilen perustulosta. (Ja hassua, voin helposti kuvitella, että jos olisi perustulo, voisin nyt hakeakin töitä vapaaehtoisesti kun ei tarvitsisi pelätä karensseja, vaan voisi aina heti irtisanoutua, jos alkaisi taas tuntua paskalta.) Haaveilen siitä, että en kokisi koko ajan olevani vääränlainen.

Miksi sitten esitän tavallista työtöntä ja nostan työttömyyskorvausta? Miksen elä omillani, ilman yhteiskunnan tukea? Mullahan on tällä hetkellä pienet menot ja rahaa jonkin verran säästössä. Noh, en halua enkä voi heittäytyä vain säästöjeni varaan, koska menoni voivat yhtäkkiä vaikka itsestäni johtumattomista syistä nousta, ja koska säästöni ei kuitenkaan riittäisi kymmenien vuosien elämään. Pitäisi olla vähintään tuplasti säästöjä, jotta olisin edes lähellä taloudellista riippumattomuutta. Säästöt luo kuitenkin turvaa siihen, että jos jostain syystä pätkähtää sitä karenssia, selviän siitä hetkestä taloudellisesti ihan hyvin. Muuten sitten voi kyllä karenssiperkele kiristellä päätä pahasti.

Miksi sitten en ole työkyvyttömyyseläkkeellä? Tätä ihmettelevä ei varmaankaan tiedä, miten helvetin vaikeaa eläkkeelle on päästä. (En oikeastaan kyllä tiedä minäkään. Varsinaista laajaa faktatietoa mulla ei ole. Olen kyllä useasti kuullut ja lukenut, että todella hankalaa on.) Toisaalta en siis ole edes yrittänyt. Olen aina sairastanut opintotuella tai työttömyyskorvauksella, en siis ole päivääkään ollut mielenterveyssyistä sairauslomalla vaikka olen ollut vuosikausia vakavasti masentunut ja välillä täysin (välillä osittain) työkyvytön. Masennuslääkkeitä kokeiltu ja pitkä psykoterapia käyty (yli puolet omakustanteisesti maksaen, paras tapa kuluttaa reilu kymppitonni). Psykoterapia auttoi mua valtavasti. Se pelasti mut. Se teki mut mukavan pitkäksi aikaa melko hyvinvoivaksi ja onnelliseksi. Mutta ei sekään mua pysyvästi "parantanut", sen uskon olevan mahdotonta. Nyt en haluaisi uudestaan lääkkeitä aloittaa, ja turhauttava taistelu pätkittäisten sairauslomien, kuntoutustukien ja työkyvyttömyyseläkkeen hakemisessa uuvuttaa jo ajatuksena ihan hirveästi. Pelottaa, miten ikinä jaksaisin taistella pakkolääkitystä vastaan samalla vimmaisesti eläkettä hakien. Ja pelottaa, että vaikka pääsisinkin virallisesti osatyökyvyttömän kirjoihin, mut voitais silti pakottaa johonkin kamalaan, esim. vuosikausiksi kuntouttavan työtoiminnan orjatyöhön.


Kumpa tämä Jarlan kuvaama työelämä olisi osaltani ohi


Mä olin aikoinaan sellainen klassinen kympin tyttö, ja nyt mulla on vain takana se loistava tulevaisuus, ei tässä tai edessä. Olin hyvä koulussa, keskiarvot oli jotain 9,5:n paikkeilla, kirjoituksista tuli yksi ällä ja loput eetä. Yliopistossa sain kandidaatintutkielmastani korkeimman arvosanan, viitosen, vaikka tein sitä melkeinpä pahimmassa masennuksessani. Joskus kuvittelin, että musta ois sitten joskus aikuisena voinut tulla jotain hienoa. Tai että edes jotain tavallista. Nyt on selvinnyt, että ei, ei tullut mitään hienoa, ei edes keskimääräistä, kaukana siitä. En pysty edes perusduuneihin. Työhistorianihan on ollut aika laajaa, mutta "matalaa", ei mitään korkeakoulutetun tehtäviä, vaan kaikenlaista "paskaduunia", jota voisi tehdä täysin kouluttamatonkin. Yritin niitä aikani, kokeilin eri paikoissa eri tehtäviä, en kykene. Voi olla, että mulla on käynyt huono tuuri huonojen duunipaikkojen suhteen, mutta jotenkaan en näe, miten ikinä löytäisin mitään työtä, mitä voisin tehdä ilman että jossain vaiheessa alan voida niin pahoin, etten enää voi tehdä sitä. Olen pettynyt siihen, että musta ei tullut sellaista, mitä "olisi pitänyt". Olin joskus älykäs, nyt tuntuu siltä, että muisti ja nopeus ja kaikki kapasiteetti on vähintään puolittunut.

Mun elämässäni on onneksi myös paljon hyvää. Maailman ihanin Puoliso. Kiinnostavia harrastuksia. Olen kiitollinen ihan vain siitä, että olen elossa. Olen kiitollinen monestakin onnekkaasta asiasta. Vaikka olen monella tavalla huonompiosainen mitä monet muut ihmiset on, tiedostan myös, että olen monessa asiassa etuoikeutettu. (Pidin jossain vaiheessa puolisen vuotta kiitollisuuspäiväkirjaa. Eri kiitollisuudenaiheita tuli helposti paljon ja kovin erilaisia. Olin kiitollinen mm. siitä, että saan asua juuri Turussa, että en ollut itkenyt sinä päivänä, tai että en ollut raskaana tai mulla ei ole lapsia. Huomasin, että monet kiitollisuudenaiheet olikin jonkin ikävän poissaoloa, ja tiedostin sen, miten paljon huonommin asiat voisikaan olla. Lopetin, kun asioiden listaus silti toi pikemminkin pahan kuin hyvän mielen.) Vaikka yhteiskunnan turvaverkoissa on aukkoja, niin on edes jonkinlainen repaleinen verkko. Vaikka mun piti itse maksaa itseni elossa pitämisestä psykoterapian avulla, mulla oli sentään mahdollisuus tehdä se. Vaikka mulla ei ollut onnellinen, turvallinen, hyvä lapsuus ja nuoruus, en kuitenkaan ole joutunut elämään nälässä tai sodassa. Vaikka mua kiusattiin koulussa ja olin yksinäinen, en ole joutunut pelkäämään fyysistä väkivaltaa. Vaikka en ole työkykyinen, monien mielestä olen silti arvokas ja hyvä tyyppi.

Uskon, että jossain vaiheessa taas olen onnellinen eikä masennus haittaa liikaa. Olen kesäihminen, joka vihaa talvea, joten ehkäpä jo kuukaudenkin päästä tuntuu hyvältä.
Olen nyt alkuvuoden itse itseäni terapoidessa ja analysoidessa ollut yllättynyt siitä, miten en sittenkään ole tainnut oikein kunnolla tuntea itseäni. Kai se itsensä opettelu sitten viekin koko loppuelämän.
Olen esimerkiksi juuri oivaltanut, miksi osaltaan juuri nämä työkkärikuviot aiheuttaakin niin kovaa ahdistusta. Ne nimittäin toisintaa mun traumaa turvattomuudesta ja avuttomuudesta. Aivan kuten olen lapsena kokenut, että mua ei ymmärretä, eikä mua hyväksytä sellaisena kuin olen, nykyään koen työkkärin määräysvallan mun elämääni traumaattisena; joku mua yhtään ymmärtämätön taho voi mielivaltaisesti pakottaa mut tekemään jotain, johon en pysty. Saan edelleen pelätä sitä, että joku sellainen, joka ei ymmärrä mua, määrää mun elämästäni eikä välitä siitä, mitä oikeasti tarvitsisin.

Vaikka olisi kai parempi olla lupaamatta mitään itselleen, muistutan silti itseäni tärkeimmästä tavoitteestani; koita pystyä järjestämään elämäsi niin, että voisit nauttia siitä, ja niin, ettet tuhlaisi aikaasi ja energiaasi johonkin sellaiseen, joka on jonkun muun vaatimus, mutta josta et itse saa muuta kuin pahan olon.

Tämän blogin pitäminen tuntuu muuten juuri nyt tosi tyhmältä. Kun mun pointtini on ollut se, että olen halunnut kertoa, että näinkin voi elää hyvää elämää. Että voi olla onnellinen ja tyytyväinen elämäänsä, vaikka ei kuluta rahaa hulluna. Mielekkään elämän sisältö voi koostua asioista, jotka ei juurikaan vie rahaa tai luonnonvaroja. Niin nyt sitten kun mikään ei tunnukaan kivalta ja olen onneton, jutuiltani menee vähän niin kuin pohja pois. Mutta siis kun masennuksellani ei ole mitään tekemistä sen kanssa, kuinka vähän tai paljon käytän rahaa. Voisin nyt tuhlailla vaikka mihin, mutta se tuskin parantaisi mun oloani millään tavalla. Pikemminkin päin vastoin. Ja tällä kulutuksella voisin ihan hyvin olla onnellinen, jos vain en nyt olisi sairas ja sairaassa asemassa yhteiskunnan lokeroiden puristuksessa.

Nopeasti muuten vielä rahan ja onnellisuuden yhteydestä; Olen aina ajatellut, että raha kyllä voi auttaa paljonkin onnellisuudessa. Ihan vaikka heti konkreettisesti jo siinä, että rahalla saa psykoterapiaa, joka taas voi vähentää pahoinvointia. Ja taloudellinen riippumattomuus toisi mukanaan taloudellisen vapauden tunteen, ei tarvitsisi murehtia esim. tukibyrokratiaa ja ahdistuneena pelätä karenssia. Vapautuisi kenties myös niistä traumaattisista turvattomuuden tunteista, kun olisi taloudellinen turva, jonka ansiosta ei tarvitsisi kokea avuttomuutta byrokratian rattaissa. Ja olisin nykyistäkin paljonpaljon ahdistuneempi, jos mulla olisi vielä asuntolainaa ja ei olisi säästöjä. Olen todella tyytyväinen siihen, että olen säästänyt rahaa, jotta ei nyt tunnu rahan puolesta entistäkin turvattomammalta ja toivottomammalta.

26 kommenttia:

  1. Harmi sinun tilannettasi! Mielenterveyssyistä voisi hellitä työkyvyttömyys aika helposti. Se voi olla ensin määräaikainen. Ensin kannattaisi hakea sairauslomaa, työttömyyskorvaus vaihtuu Kelan sairauspäivärahaan ja sitten tarvittaessa kuntoutustukeen. Silloin stressi helpottaisi työkkärin kanssa taistelusta. Se vähän vaatii voimia, että jaksaa sen tehdä, mutta sinua voidaan auttaa hakemuksissa ym. Voithan mennä myös yksityispuolen psykiatrille, laittaa tämän kirjoituksesi tyypille taustaksi, jos voimat ovat kortilla nyt. Mä ymmärrän kyllä tuon byrokratiatuskan hyvin. Minun sairaudessani ei ole mahdollista saada mitään osakuntoutustukia, vaikka joudun olemaan sairauslomalla aika usein sen vuoksi. Tiedän, että en pysty tekemään kokopäivätyötä. Välillä anon lyhyempää työaikaa, enkä aina sitä saa. Mutta periaatteessa se on väärin. Jos sairauden takia en pysty työhön, niin en pysty vaikka vakuutusyhtiössä joku niin sanoo. On omasta tulostani se osuus pois. Siinä on se vinouma, että voi tulla päivä, jolloin en vain jaksa. Se hetki on pahimpia pelkojani ja varmasti se voi koittaa. Parempi olisi joku talouden kasassa pitävä osittainen tuki ja pysyisin yhteiskuntakelpoisena ja jatkuva murhe työssäjaksamisesta helpottaisi. Mutta kannustan sinua lääkäriin. Jaksamattomuus ei ole häpeä, eikä sinun syytäsi. Ja pärjäät varmasti pienelläkin sairauspäivärahalla! Terv. Kati

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos vielä uudelleen tästä kommentista, Kati! Paljon voimia sinulle! (Ja joo, pienenkään sairauspäivärahan/kuntoutustuen/työkyvyttömyyseläkkeen määrä ei ole se, mikä mietityttää, todellakin pärjäisin sillä.)

      Poista
  2. Onneksi terveydenhuollossa nykyään tuntuu olevan enemmän ymmärrystä lääkekielteisyyttä kohtaan. Minullekin todettiin, että eihän nuo sinun ongelmat ole sellaisia, mitkä lääkkeillä paranee. Kärsin siis ahdistuneisuudesta ja toistuvasta masennuksesta, joka juontuu lapsuudesta. Ja niinhän se juuri on, lääke voi peittää oiretta alleen, mutta pidempiaikainen parantuminen tapahtuu jotain muuta kautta. Aivokemioita muuttelemalla ei voi kumittaa traumoja pois.

    Kannustaisin myös lääkärin vastaanotolle, vaikka ymmärrän toisaalta hyvin tuon, että tuntuu "helpommalta" olla työttömänä työnhakijana. Nykyään kun on aktiivimallitkin jne, niin sairausloma voisi olla järkevä. Saisit keskittyä lepäämiseen.

    Ja jos kuntouttava työtoiminta pelottaa, niin siinä mielessä varsinkin kannattaisi pyrkiä sairauslomille ja työkyvyttömyyseläkkeelle. Kuntouttava työtoimintahan on pitkäaikaistyöttömille, jotta he pääsisivät takaisin työelämään. Pysyviä työkyvyttömyyseläkeläisiä ei kukaan kuntoutua... ainakaan väkisin. Osatyökyvyttömyyseläkekin olisi parempi kuin että on täysin työttömänä työnhakijana. Kun silloin tavallaan siitä "eläkeläispuolesta" systeemi on antanut jo periksi. Ja toisihan se taloudellista turvaa, kun tietäisi että edes sen puolikkaan eläkkeen saa.

    Tosin todennäköisempää olisi varmaan, että eläkkeen saisi määräaikaisena eli kuntoutustukena. Se tietysti nimenkin puolesta viittaa siihen, että toivoa ei ole vielä heitetty vaan kuntouttaa yritetään. Kuntoutusten läpikäyminen ja niiden päättyminen mahdollisesti epämenestyksekkäästi (esim. keskeytyminen voinnin huonontuessa) kuitenkin antaa sitten lisädataa siihen, että pysyvä eläke menisi läpi joku kaunis päivä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa, jos "lääkekielteisyyttä" ymmärretään! (Noin yleisesti ottaen en missään nimessä pidä itseäni lääkekielteisenä, mutta "vain" masennuksen vuoksi en tosiaan haluaisi siihen rumbaan lähteä.)

      Kuntouttavaa työtoimintaa ajattelin tuon mainitsemani osatyökyvyttömyyseläkkeen lisäksi esim. siinä tapauksessa, että jos olisin ensin sairauslomalla, mutta en pääsisi eläkkeelle, vaan joutuisin takaisin työttömäksi, niin silloin voisi kt-velvoite napsahtaa. Terveitä, työkykyisiä työttömiähän ei saisi kuntouttavaan työtoimintaan pakottaa, laki on heidän puolellaan (tosin monet kunnat yrittävät niin välttää pitkäaikaistyöttömien sakkomaksuja). Mutta siinä olet varmaankin oikeassa, että vaikka kt on tarkoitettu niille, joiden työkyky on heikentynyt, ei sinne sentään osatyökyvyttömyyseläkeläisiä pakoiteta.

      Poista
  3. Hei oikeesti, tsemppiä sinulle ja ole itseäsi kohtaan armollinen. Yhteiskunta vaatii ihmiseltä ihan älyttömästi. Mun mies on hakemassa osatyökyvyttömyyseläkettä, sen saa paljon helpommin kuin koko työkyvyttömyyseläkkeen. Tosin ruumiillisen vamman takia. Sen ohella voi tehdä töitä vaikka keikkatyönä, jos jaksaa. Sellainen kuulostaa minusta hyvältä.

    VastaaPoista
  4. Mietin tuossa lukieassa sinun tarinaa, että oletko koskaan kokeillut mitään kehoterapiaa esim tunnevyöhyketerapiaa tms? Yhtään en tiedä mistä sinun ongelmasi ja masennuksesi kumpuaa, mutta tiedän useita jotka ovat löytäneet avun nimenomaan kehollisesta tunnetyöskentelystä pelkän psykoterapian sijaan. Jokainen toki valitsee sen itse mihin uskoo ja mitä kokeilee ja toivottavasti sinäkin löydät joskus tien ulos masennuksesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En ole kokeillut. Minulla ei itseasiassa ole mitään kunnollista mielipidettä tuosta, koska en ole perehtynyt asiaan ollenkaan. En siis tiedä, miten suhtaudun, pidänkö sitä homeopatian kaltaisena humpuukina vai jonain oikeasti selvästi toimivana. Sellainen äkkinäinen intuitiivinen fiilis mulla on, että saattaisi toimia vaikkapa jollekin jolla on dissosiaatiohäiriö, mutta ei mulle. Masennukseni taustalla ei siis ole ainakaan mitään seksuaalista hyväksikäyttöä tai muuta miedompaakaan "kehollista". (Huh, onneksi!) Kiitos kuitenkin kommentista!

      Poista
    2. Ymmärrän varsin hyvin ajatuksesi. Sen verran vielä ettei kehollinen tarkoita automaattisesti sitä, että keholle olisi tapahtunut jokin trauma vaan ihan sitä, että traumat jäävät kehoomme solumuistiin niin sanottuina tunnelukkoina, jumeina. Aiheesta on monia tutkimuksia ettei nyt aivan kannata humpuukkilaariin laittaa tutustumatta ;)

      Poista
    3. Aa joo mä tosiaan ajattelin tuota kehollisuutta sekä juuri niin, että oireiluni taustalla ei ole "kehollista" traumaa, ja toisaalta taas sitä kautta, että en nyt oirehdi kovin kehollisesti (esim. paniikkihäiriötä tai muuta vastaavaa, vaan puhtaamman psyykkisesti). Eli ehkä olen tässä siis väärässä, tunnelukkoja voi olla silti.
      Ja mitä tulee humpuukilaariin, niin mä nimenomaan sanoin, etten tiedä, miten suhtaudun. Tunnevyöhyketerapiaa ihan vain nopeasti googlatessani törmäsin mm. yrittäjään, joka antaa tunnevyohyketerapian lisäksi energiahoitoja... Pelkän vyöhyketerapian taas esim. wikipedia luokittelee uskomushoitoihin. Niinpä jätin mielessäni avoimeksi sen, että tunnevyöhyketerapia SAATTAA olla humpuukia. Mutta koska en tosiaan ole perehtynyt, en missään nimessä teilaa kokonaan! :)

      Poista
  5. Kiitos paljon kommenteista! En osaa vastata niihin nyt mitään järkevää, mutta jään miettimään niitä ja saatan palata myöhemmin. Teillekin tsemppiä!

    VastaaPoista
  6. Käyt selkeästi voimakasta prosessia läpi tällä hetkellä. Voimia siihen ja toivottavasti saat myös apua. Ehkä työskentelyn aikana et ehtinyt prosessoida henkistä puolta uupumuksen vuoksi? Kovasti tsemppiä ja aurinkoenergiaa <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon! Ja joo tosiaan, työssäkäymisen aikana meininki oli ajoittain niin sellaista "selviydyn tästä päivästä" -taistelua, että suuriin kuvioihin ei tullut niin keskityttyä.

      Poista
  7. Mielenkiintoinen postaus, joka antoi vahvistusta omille epäilyilleni siitä, että työelämä vaatii meiltä kaikilta tänä päivän liikaa. Erilaisuudelle ja yksilölliselle työtahdille ei ole enää mitään tilaa. Kaikkien on paahdettava samalla tavalla täysillä - tai sitten ei ollenkaan. Tsemppiä sinulle. Omiin tunteisiin ja näkemyksiin pitää luottaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista! Taidan olla samaa mieltä yleisemminkin työelämän vaativuudesta, hektisyydestä, paineisuudesta, koska niin paljon tuntuu kuulevan burn outtien yleisyydestä! :(

      Poista
  8. Tsemppiä sinulle. Esittäisin myös pienen toiveen: Älä luovuta työkykysi suhteen. Ihmisillä on nimittäin taipumusta toteuttaa omia ajatuksiaan, eli jos ajattelee: "En ole työkykyinen ja olen masentunut", niin sitten sitä ei ole työkykyinen ja on masentunut. Vähintäänkin kannattaa aktiivisesti välttää ajatuksia, että kyseessä on pysyvä tilanne, vaikka se olisikin tämän hetken "totuus". Staattisen tilanteen sijasta voisi olla hyvä keskittyä viemään asioita parempaan suuntaan. Esimerkiksi liikunnan on todettu parantavan hyvin henkistäkin jaksamista. Ehkä on joku laji, josta nautit ja johon voisit käyttää vähän enemmänkin aikaa ihan jo työkykysikin takia? Ravitsemuspuoli on toinen seikka, joka saattaa vaikuttaa. Epäilen omalla kohdallani, että loppuunpalamisen rajoilla käynti saattoi johtua siitä, että tuohon aikaan olin tietynlaisella dieetillä, joka ei ehkä sitten sopinutkaan korkeastressiseen työympäristöön. Monet seikat vaikuttaa ja ehkä korjailemalla niitä palasen kerrallaan, voi pidemmällä aikajänteellä asiat saada haluamalleen tolalle. Eikä siitä tarvi paineita ottaa, että kaiken pitäisi nopeasti saada kuntoon. Sinulla on talouspuoli niin hyvällä mallilla, että voit ihan hyvin ottaa rennommin ja tehdä asioita sitä mukaa kuin tuntuu oikealta sinulle. Yhteiskunnan odotuksista on turha ottaa paineita, koska ei asia muille kuulu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos!

      Tekstissäni oleva ajatus siitä, että voisin kuvitella hakevani töitä, jos olisi sellainen systeemi, että saisi irtisanoutua ilman karensseja, on itseasiassa aika optimistinen; osittain uskon siihen, että musta saattaisi mahdollisesti joskus olla vielä osa-aikatöihin!

      Sitten taas osittain en usko, koska tuntuu, että olen hakannut päätäni seinään jo aivan liian kauan ja yrittänyt liian kovin vain koittaa yhä uudelleen jaksaa vaikka en jaksa.

      En siis luovuta vielä täysin, vaikka tällä hetkellä usko onkin vähissä. Ehkä tää mun ämpyily ja haluttomuus hakeutua eläkkeelle johtuu sen ahdistavan pelottavan byrokraattisuuden lisäksi juurikin siitä, että ajattelen, että ehkä mahdollisesti en aina tule kuitenkaan olemaan täysin työkyvytön. (Tiedän toki, että työkyvyttömyyseläkkeeltäkin voi palata töihin, että ei sekään niin lopullista ole.)

      Liikunnasta; Minä en nauti mistään liikunnasta. Mä en valitettavasti ole koskaan saanut mitään kiksejä liikkumisesta. Ainut syy liikkua on se, että haluan pitää huolta fyysisestä terveydestäni. Jossain vaiheessa lenkkeilin erittäin aktiivisesti, ja silloinkin ainoat hyvät fiilikset tuli siitä, kun olin tyytyväinen, että mulla on hyvä kunto ja siitä, kun joskus esim. valkovuokkometsässä juostessani ihastelin kaunista luontoa. Itse liikkuminen oli silloinkin ikävää pakkopullaa, josta en nauttinut.
      Minulla kyllä on ollut jonkin verran yhteyttä siinä, kuinka paljon liikun ja kuinka hyvin voin, mutta kausaliteetti on mennyt niin päin, että kun voin psyykkisesti hyvin (tai huonosti), jaksan (tai en jaksa) liikkuakin. Toki sitten taas vähentynyt liikkuminen voi vaikuttaa ikävästi psyykkiseenkin jaksamiseen jos se liikaa vähenee. Sen huomasin jossain vaiheessa, että kun mua ahdisti, mutta pakotin itseni silti lenkille, tulos ei ollut odotettu neutraali(/jopa hyvä), vaan se, että aloin voida aiempaakin huonommin.

      Eri ihmisillä varmaan psyykkeet ja kehot ja hormonit sun muut toimii niin eri tavoin, että siksi se, mikä auttaa yhtä, voikin olla huonoksi toiselle.

      Olen koittanut hokea itselleni, että vaikka en tosiaan ole lähelläkään taloudellista riippumattomuutta, niin koska mun säästöillä ja sijoituksilla eläisin kuitenkin monia vuosia, ei mun kannata pelätä mitään kolmen kuukauden karenssia, mutta ei vain mene viesti perille. Hermostuttaa, vaikka voisi ottaa rennommin.

      Poista
    2. Elän itse niin vahvasti urheilua, että minun on aina vaikea uskoa, että jollekin liikunta ei sopisi :)

      Uskoisin, että kyse on vaan siitä itselle sopivan jutun löytämisestä. Sen kyllä uskon, että lenkkeily ei maistu, koska onhan se ihan kamalaa ja vähän masokististakin puuhaa. Mutta esim kävely (etenkin luonnossa, jos mahdollista) on mukavaa puuhaa, jota monet vaan perusteettomasti ei pidä liikuntana, ehkä koska siinä ei tule hiki. Tanssilajejakin on niin monia erilaisia, että niistäkin voisi löytyä joku mukava harrastus, jossa samalla liikutaan. Jos taas mietitään nimenomaan lajeja, jotka on hyväksi myös päänupille, niin itse olen tykännyt sivulajina välillä tehdä joogaa. Se tekemisen ohella tuleva hengityksen tasaaminen ja rauhoittuminen sekä erityisesti ylimääräisten ärsykkeiden puute tässä hektisessä maailmassa ovat tehneet hyvää. Ja sitä olen siis pääasiassa tehnyt kotona Youtuben avustuksella, eli ei välttämättä tarvi mitään virallisia kurssejakaan käydä, jos ei halua.

      Ihan vaan näin ajatuksia herättämään, koska tosiaan omasta mielestäni urheilu on parasta maailmassa. :)

      Poista
  9. Ravitsemusta olen jo pitkään ihmetellyt. Saako n. 70 eurolla varmasti ravitsevaa ruokaa, jolla jaksaa tehdä työtä. Olen jo 69 v., kaikkien ravitsemusihmisten mielestä minulla pitäisi jo mennä ruokaan vähemmän, mutta 200-250 e/kk menee, vaikka teen lähes kaiken itse ja moneksi päiväksi kerrallaan.
    Edellinen kirjoittaja viittasikin jo asenteeseen. Tein hyvin pitkän työuran, 38 v, samassa työssä. 90-luvulla minulla oli vaikea kausi, olin sairauslomalla 3 viikkoa ja söin mielialalääkettä 4 kk. Psykologillekin lähetettiin, mutta ensimmäiseltä käynniltä kävelin kotiin pettyneenä ja totesin, että tulen hulluksi, jos jatkan tätä. Minun on itse parannettava itseni. Motivaationa olivat lähes täysi-ikäinen lapsi ja asuntolainan maksu vasta alkupuolellaan. Jatkoin työntekoa ja - kävelyä. Vähän myöhemmin koiran kanssa. Kävely ja koira olivat terapiani. Äskettäin luin kirjan, jota suosittelen lämpimästi kaikille masentuneille, uupuneille ja alavireisille. Kirja käsittelee japanilaista metsäkylpyä (oleskelua metsässä) ja on nimeltään Shinrin-yoku (Qing Li).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Asenne ei paranna masennusta. Eikä se, että ottaa itseään niskasta kiinni. Eikä se, että ajattelee "en ole enää masentunut".
      Minä olin hullu, kun hain ammattiapua. Psykoterapeuttini ansiota on, että olen edelleen elossa. En parantanut itse yksin itseäni, vaan työskentelyni psykoterapeuttini kanssa paransi mua. Minäkin saan nykyään valtavasti voimaa luonnosta, mutta ilman psykoterapiaani en kykenisi siihen.

      Poista
  10. Olipa hyvä kirjoitus ja todella paljon tuttuja ajatuksia ja kokemuksia! Kokemukseni opiskelujen ja työelämän suhteen ovat hyvin samankaltaisia, eli opinnot ovat sujuneet pääosin kiitettävillä arvosanoilla, mutta työelämässä jaksaminen tuntuu lähes mahdottomalta, ja takana onkin pidempi sairausloma juuri masennuksen ja työuupumuksen takia, eikä tulevaisuuskaan työelämän suhteen tunnu juuri sen paremmalta. Olen korkeintaan osatyökykyinen, mutta nykysysteemimllä ja kokopäivätyön ihanteella koko työelämä tuntuu aika kaukaiselta. Voin siis hyvin samastua osuvaan otsikkoosi.

    VastaaPoista
  11. Kiitos hyvästä postauksesta ja tzemppiläpsy olkapäähän.. :) Itellä kans töiden kanssa elämä ollu aina enemmän tai vähemmän tuskailua ja lopulta vuos sitten olin siinä pisteessä että oli pakolla päästävä eroon vanhoista kuvioista. Hyppäsin tuntemattomaan ja aloin yrittäjäksi (toiminimi). Samalla alalla edelleen, kun mitä palkkatyössä mutt nyt voin mennä täysin omien aikataulujen mukaan tai olla menemättä. Tavoitteena ei oo ollut maksimoida voittoja vaan vapaus ja tehdä duunia tasan sen verran että tulee toimeen ja nyt vuoden jälkeen vois sanoa että olen viimeinkin oikealla polulla ja jokin jättimäinen henkinen painolasti on tipahtanut selästä. Joten jos sulla on jokin oma juttu/taito, jonka voisit kuvitella muuntavasi elannoksi niin ei muuta kuin kokeilemaan.. :) esim. kevytyrittäjyys vois tulla kyseeseen..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Ei ole mulla mitään erityisosaamista, jolla voisi lähteä yrittäjäksi. En kyllä tiedä, uskaltaisinko, vaikka olisikin. Noh, kyllä varmaan, jos tarpeeksi olisin innostunut ja ennen kaikkea jokin hyvä realistinen yritysidea olisi, mutta koska yritys toisi mukanaan omat byrokratiansa, kova kynnys siihen olisi. Ja stressi yrittäjänä voisi olla mulle heti liikaa, vaikka pienimuotoisesti liikkeeelle lähtisikin. (Sivutoiminen yrittäjä toki voi olla osittaisella työttömyyskorvauksellakin, mutta ei varmaan ole kivaa nekään selvitykset ja kyttäykset, että onko varmasti tarpeeksi passiivinen yrittäjänä, ettei korvauksia menetä. Huoh.)

      Poista
    2. Yrittäjänä toimiminen ei ole yhtään byrokraattista, kokemusta on! Jos siis ala on sellainen, ettet tarvitse paljon kalustoa. Kirjoittaa ainakin osaat ja kuulemma myös valokuvaat, miksei näiden parista voisi löytyä jotain? Kulusi ovat niin pienet, että hyvin saisit tarvitsemasi rahat kokoon näinkin. Pienellä työmäärällä ei tarvitsisi edes maksaa eläkemaksuja palkkatyön tapaan, lisää rahaa itselle pienemmällä vaivalla.
      Sinua selvästi stressaa työkkärin narussa roikkuminen, kannattaisi päästää irti! Itse en aio enää työkkärin kirjoille mennä, vaikka tulot pienet. Toki jonkin verran varallisuutta taustalla, mutta ei enää tarvetta kasvattaa sitä. Vaan niin on sinullakin. Jos luopuisit valtavista säästöprosenteistasi, niin voisit saada paljon elämänlaatua ja mielenrauhaa lisää... Tsemppiä kuitenkin jatkoon!

      Poista
  12. Jos asuisit Helsingissä, tarjoaisin sinulle työtä, jota voi sovittaessa 1 krt/ ja noin 4-6 tuntia kerrallaan. Työn saisi myös suorittaa mihin aikaan tahansa välillä 9-21.

    Työ on stressitöntä ja kivaa. Ei mitenkään fyysisesti rasittavaa ja asiakkaiden kanssa ei tarvitsisi olla tekemisissä.

    Meillä on jopa hankaluuksia löytää ketään tekemään tätä työtä.

    VastaaPoista