Työelämä ja minä emme sovi yhteen

Olen nyt ollut viimeiset neljä ja puoli kuukautta kokonaan työtön. Joulukuun alku meni sellaisessa ahdistusmykkyrässä, että töiden loppumisesta huolimatta näin edelleen työpainajaisia ja olin stressaantunut. Keho ei toivu työuupumuksesta hetkessä, ja varsinkaan mieli ei toivu nopeasti. Niinpä oikeastaan koko alkuvuosikin on mennyt aikalailla sairauslomafiiliksissä. Alun ahdistuksen ja stressin ja hermostuneisuuden hellitettyä tilan valtasi väsymys ja itseasiassa myös masennus.

Kokeneena mielenterveysongelmaisena osaan ajoittain suhtautua mielialaani kuitenkin yllättävänkin maltillisesti ja neutraalisti; en enää aina ahdistu siitä, jos olen ahdistunut tai koe sitä toivottomana, jos olen toivoton, vaan luotan siihen, että joskus voin vielä voida paremmin ja jaksan kaiken masennukseni keskellä iloita siitä, että en voi niin huonosti, mitä olen joskus voinut. En esimerkiksi ajattele, että olen täysin paska ihminen, vaan jaksan ajatella, että sekä vaatimukset, joita minä joskus itselleni asetan, että vaatimukset, joita valitettavasti yhteiskunta minulta vaatii, ovat paskoja.

Olen virallisesti mukamas työkykyinen kokoaikatyötä hakeva työtön työnhakija. Olen pitkään ajatellut, että olen oikeasti osa-aikatyökykyinen, ja niinpä olen melko ahkerasti sekä hakenut osa-aikatöitä, että oikeasti ollut osa-aikatöissä. Nyt olen alkanut ajatella, että en ole edes osatyökykyinen. Työelämä jopa osa-aikaisena tuntuu vaativan niin paljon sellaista jaksamista ja sellaista persoonallisuutta ja sellaista osaamista, johon minä en sovi.

Helmikuussa meinasin oma-aloitteisesti hakea yhteen työpaikkaan, johon olisin hyvin mahdollisesti jopa päässyt. Näin kuitenkin heti kahtena yönä painajaista juuri sellaisen työn tekemisestä, ja päätin tällä kertaa kuunnella alitajuntaani ja olla hakematta työtä. Kolmea muuta työpaikkaa kuitenkin olen tänä vuonna hakenut, kaikki sellaisia, että hain niihin vain koska oli pakko. Yhdestä näistä tuli huonohkosta hakemuksestani huolimatta vuokrafirman ärsyttävä videohaastattelukierrospyyntö, mutta olin niin ahdistunut siitä, että olisi pitänyt kuvata ja katsella itseään valehtelemassa hankaliin kysymyksiin, että jätin haastatteluun vastaamatta silläkin uhalla, että karenssiriski nousi tästä selvästi. Entiseen työpaikkaan muuten kysyttiin helmikuussa takaisin, mutta en halunnut ja voinut mennä, kun en ole vieläkään toipunut sen työpaikan aiheuttamasta ahdistuksesta ja uupumisesta.

Minä olen luvannut itselleni aiemmin moneen kertaan, että koitan olla tekemättä liikaa töitä, esim. olen täällä blogissakin yrittänyt vannoa, että "ensi kesää en uhraa työlle, vaan yritän pitää huolta hyvinvoinnistani". Tämä on vaikeaa! Valitettavasti syyllistyn aivan liikaa kaikenlaisista typeristä työttömien haukkumisista, aktiivimalleista, työtarjouksista, tehostetun työnvälityksen valmennuksen osallistumispakosta, työllistymissuunnitelmista, palvelutarpeenarvioinneista jne. On inhottavaa, että en jaksa tehdä töitä. On inhottavaa, että syyllistyn siitä, etten jaksa tehdä töitä. On inhottavaa, etten voi olla oma itseni avoimesti, vaan pitää miettiä tarkasti, mitä voi millekin taholle sanoa. On inhottavaa, että olen liian sairas, mutten tarpeeksi sairas, ja että kaikki on niin kammottavan byrokraattista paskaa. Haaveilen perustulosta. (Ja hassua, voin helposti kuvitella, että jos olisi perustulo, voisin nyt hakeakin töitä vapaaehtoisesti kun ei tarvitsisi pelätä karensseja, vaan voisi aina heti irtisanoutua, jos alkaisi taas tuntua paskalta.) Haaveilen siitä, että en kokisi koko ajan olevani vääränlainen.

Miksi sitten esitän tavallista työtöntä ja nostan työttömyyskorvausta? Miksen elä omillani, ilman yhteiskunnan tukea? Mullahan on tällä hetkellä pienet menot ja rahaa jonkin verran säästössä. Noh, en halua enkä voi heittäytyä vain säästöjeni varaan, koska menoni voivat yhtäkkiä vaikka itsestäni johtumattomista syistä nousta, ja koska säästöni ei kuitenkaan riittäisi kymmenien vuosien elämään. Pitäisi olla vähintään tuplasti säästöjä, jotta olisin edes lähellä taloudellista riippumattomuutta. Säästöt luo kuitenkin turvaa siihen, että jos jostain syystä pätkähtää sitä karenssia, selviän siitä hetkestä taloudellisesti ihan hyvin. Muuten sitten voi kyllä karenssiperkele kiristellä päätä pahasti.

Miksi sitten en ole työkyvyttömyyseläkkeellä? Tätä ihmettelevä ei varmaankaan tiedä, miten helvetin vaikeaa eläkkeelle on päästä. (En oikeastaan kyllä tiedä minäkään. Varsinaista laajaa faktatietoa mulla ei ole. Olen kyllä useasti kuullut ja lukenut, että todella hankalaa on.) Toisaalta en siis ole edes yrittänyt. Olen aina sairastanut opintotuella tai työttömyyskorvauksella, en siis ole päivääkään ollut mielenterveyssyistä sairauslomalla vaikka olen ollut vuosikausia vakavasti masentunut ja välillä täysin (välillä osittain) työkyvytön. Masennuslääkkeitä kokeiltu ja pitkä psykoterapia käyty (yli puolet omakustanteisesti maksaen, paras tapa kuluttaa reilu kymppitonni). Psykoterapia auttoi mua valtavasti. Se pelasti mut. Se teki mut mukavan pitkäksi aikaa melko hyvinvoivaksi ja onnelliseksi. Mutta ei sekään mua pysyvästi "parantanut", sen uskon olevan mahdotonta. Nyt en haluaisi uudestaan lääkkeitä aloittaa, ja turhauttava taistelu pätkittäisten sairauslomien, kuntoutustukien ja työkyvyttömyyseläkkeen hakemisessa uuvuttaa jo ajatuksena ihan hirveästi. Pelottaa, miten ikinä jaksaisin taistella pakkolääkitystä vastaan samalla vimmaisesti eläkettä hakien. Ja pelottaa, että vaikka pääsisinkin virallisesti osatyökyvyttömän kirjoihin, mut voitais silti pakottaa johonkin kamalaan, esim. vuosikausiksi kuntouttavan työtoiminnan orjatyöhön.

Kumpa tämä Jarlan kuvaama työelämä olisi osaltani ohi

Mä olin aikoinaan sellainen klassinen kympin tyttö, ja nyt mulla on vain takana se loistava tulevaisuus, ei tässä tai edessä. Olin hyvä koulussa, keskiarvot oli jotain 9,5:n paikkeilla, kirjoituksista tuli yksi ällä ja loput eetä. Yliopistossa sain kandidaatintutkielmastani korkeimman arvosanan, viitosen, vaikka tein sitä melkeinpä pahimmassa masennuksessani. Joskus kuvittelin, että musta ois sitten joskus aikuisena voinut tulla jotain hienoa. Tai että edes jotain tavallista. Nyt on selvinnyt, että ei, ei tullut mitään hienoa, ei edes keskimääräistä, kaukana siitä. En pysty edes perusduuneihin. Työhistorianihan on ollut aika laajaa, mutta "matalaa", ei mitään korkeakoulutetun tehtäviä, vaan kaikenlaista "paskaduunia", jota voisi tehdä täysin kouluttamatonkin. Yritin niitä aikani, kokeilin eri paikoissa eri tehtäviä, en kykene. Voi olla, että mulla on käynyt huono tuuri huonojen duunipaikkojen suhteen, mutta jotenkaan en näe, miten ikinä löytäisin mitään työtä, mitä voisin tehdä ilman että jossain vaiheessa alan voida niin pahoin, etten enää voi tehdä sitä. Olen pettynyt siihen, että musta ei tullut sellaista, mitä "olisi pitänyt". Olin joskus älykäs, nyt tuntuu siltä, että muisti ja nopeus ja kaikki kapasiteetti on vähintään puolittunut.

Mun elämässäni on onneksi myös paljon hyvää. Maailman ihanin Puoliso. Kiinnostavia harrastuksia. Olen kiitollinen ihan vain siitä, että olen elossa. Olen kiitollinen monestakin onnekkaasta asiasta. Vaikka olen monella tavalla huonompiosainen mitä monet muut ihmiset on, tiedostan myös, että olen monessa asiassa etuoikeutettu. (Pidin jossain vaiheessa puolisen vuotta kiitollisuuspäiväkirjaa. Eri kiitollisuudenaiheita tuli helposti paljon ja kovin erilaisia. Olin kiitollinen mm. siitä, että saan asua juuri Turussa, että en ollut itkenyt sinä päivänä, tai että en ollut raskaana tai mulla ei ole lapsia. Huomasin, että monet kiitollisuudenaiheet olikin jonkin ikävän poissaoloa, ja tiedostin sen, miten paljon huonommin asiat voisikaan olla. Lopetin, kun asioiden listaus silti toi pikemminkin pahan kuin hyvän mielen.) Vaikka yhteiskunnan turvaverkoissa on aukkoja, niin on edes jonkinlainen repaleinen verkko. Vaikka mun piti itse maksaa itseni elossa pitämisestä psykoterapian avulla, mulla oli sentään mahdollisuus tehdä se. Vaikka mulla ei ollut onnellinen, turvallinen, hyvä lapsuus ja nuoruus, en kuitenkaan ole joutunut elämään nälässä tai sodassa. Vaikka mua kiusattiin koulussa ja olin yksinäinen, en ole joutunut pelkäämään fyysistä väkivaltaa. Vaikka en ole työkykyinen, monien mielestä olen silti arvokas ja hyvä tyyppi.

Uskon, että jossain vaiheessa taas olen onnellinen eikä masennus haittaa liikaa. Olen kesäihminen, joka vihaa talvea, joten ehkäpä jo kuukaudenkin päästä tuntuu hyvältä.
Olen nyt alkuvuoden itse itseäni terapoidessa ja analysoidessa ollut yllättynyt siitä, miten en sittenkään ole tainnut oikein kunnolla tuntea itseäni. Kai se itsensä opettelu sitten viekin koko loppuelämän.
Olen esimerkiksi juuri oivaltanut, miksi osaltaan juuri nämä työkkärikuviot aiheuttaakin niin kovaa ahdistusta. Ne nimittäin toisintaa mun traumaa turvattomuudesta ja avuttomuudesta. Aivan kuten olen lapsena kokenut, että mua ei ymmärretä, eikä mua hyväksytä sellaisena kuin olen, nykyään koen työkkärin määräysvallan mun elämääni traumaattisena; joku mua yhtään ymmärtämätön taho voi mielivaltaisesti pakottaa mut tekemään jotain, johon en pysty. Saan edelleen pelätä sitä, että joku sellainen, joka ei ymmärrä mua, määrää mun elämästäni eikä välitä siitä, mitä oikeasti tarvitsisin.

Vaikka olisi kai parempi olla lupaamatta mitään itselleen, muistutan silti itseäni tärkeimmästä tavoitteestani; koita pystyä järjestämään elämäsi niin, että voisit nauttia siitä, ja niin, ettet tuhlaisi aikaasi ja energiaasi johonkin sellaiseen, joka on jonkun muun vaatimus, mutta josta et itse saa muuta kuin pahan olon.

Tämän blogin pitäminen tuntuu muuten juuri nyt tosi tyhmältä. Kun mun pointtini on ollut se, että olen halunnut kertoa, että näinkin voi elää hyvää elämää. Että voi olla onnellinen ja tyytyväinen elämäänsä, vaikka ei kuluta rahaa hulluna. Mielekkään elämän sisältö voi koostua asioista, jotka ei juurikaan vie rahaa tai luonnonvaroja. Niin nyt sitten kun mikään ei tunnukaan kivalta ja olen onneton, jutuiltani menee vähän niin kuin pohja pois. Mutta siis kun masennuksellani ei ole mitään tekemistä sen kanssa, kuinka vähän tai paljon käytän rahaa. Voisin nyt tuhlailla vaikka mihin, mutta se tuskin parantaisi mun oloani millään tavalla. Pikemminkin päin vastoin. Ja tällä kulutuksella voisin ihan hyvin olla onnellinen, jos vain en nyt olisi sairas ja sairaassa asemassa yhteiskunnan lokeroiden puristuksessa.

Nopeasti muuten vielä rahan ja onnellisuuden yhteydestä; Olen aina ajatellut, että raha kyllä voi auttaa paljonkin onnellisuudessa. Ihan vaikka heti konkreettisesti jo siinä, että rahalla saa psykoterapiaa, joka taas voi vähentää pahoinvointia. Ja taloudellinen riippumattomuus toisi mukanaan taloudellisen vapauden tunteen, ei tarvitsisi murehtia esim. tukibyrokratiaa ja ahdistuneena pelätä karenssia. Vapautuisi kenties myös niistä traumaattisista turvattomuuden tunteista, kun olisi taloudellinen turva, jonka ansiosta ei tarvitsisi kokea avuttomuutta byrokratian rattaissa. Ja olisin nykyistäkin paljonpaljon ahdistuneempi, jos mulla olisi vielä asuntolainaa ja ei olisi säästöjä. Olen todella tyytyväinen siihen, että olen säästänyt rahaa, jotta ei nyt tunnu rahan puolesta entistäkin turvattomammalta ja toivottomammalta.