Mölinää työelämästä

Otsikko kertoo siitä, että tästä tekstistä tuli aika sekava kokoelma mun eri ajatuksia liittyen työhön.

Olen osa-aikatöissä, ja tuntipalkkani on 11 ja 12 euron välillä. Jos olisin kokoaikainen, kuukausipalkkani olisi siinä 1800 €:n paikkeilla. (Palkkani lisäksi nostan soviteltua työttömyyskorvausta, joten verotettavat bruttotuloni kuukaudessa on n. 1200 €.)
Puolisoni on myös osa-aikatöissä, ja hänen tuntipalkkansa on todella huono; kokoaikatyössäkin ansiot jäisi alle 1300 €:n. Puolisoni ei saa työttömyyskorvausta, koska hän on vielä kirjoilla opiskelijana. Mutta ei ole saanut opintotukea tai asumislisääkään vuosikausiin, vaan elää minipalkallaan. Ollaan naureskeltu, että sen pitäis tätä blogia pitää eikä mun, mähän olen melkein suurituloinen siihen verrattuna! Puolison menotkin on pienemmät kuin mun.
(Kun aloitin tän blogin, kuvittelin, että asunnonosto ja sitä myötä muut korkeat kulut (huonekalut ym.) tulee vasta joskus tulevaisuudessa, ei ainakaan vielä vuonna 2014. Välillä tässä on tuntunutkin hassulta pitää blogia pienimenoisuudesta, kun oma fiilis onkin yhtäkkiä, että sitä tuhlailee suuria summia. Toisaalta on ehkä mielenkiintoisempaa huomata, että "poikkeustilassakin" menot on yleisesti ottaen kovin pieniä.)
Yhteenlasketut vuosittaiset bruttotulot meidän taloudellamme on n. 20000—25000 €. (Viime vuoden verotettavat tulot n. 21420 €.) Pienituloisuudesta huolimatta ei koeta itseämme missään nimessä köyhiksi. Kuulutaan suunnilleen Suomen pienituloisimman 10 %:n ja 20 %:n rajalle. (Tämän mukaan vuonna 2013 pienituloisimpaan kymmenykseen sijoittui yksinasujan 13040 €:n ja kaksinasujien 19560 €:n nettovuosituloilla.)
Tuntuu vieraalta ajatella, että talouden tulot olisi jossain 60 000 €:n paikkeilla, mikä monilla tavallisilla suomalaisilla on ihan normaalia. Toisaalta tuntuu vieraalta ajatella, että talous olisi niin tiukilla, että joka kuukausi pitäisi laskeskella tilillä olevia senttejä ja odotella palkka-/tukipäivää, jotta voisi mennä ruokakauppaan, mikä sekin on monille suomalaisille ihan normaalia.
Tuntuu kauhealta ajatella, että molemmat olisi kokoaikatöissä, ja yhteinen aika jäisi siihen, että iltaisin väsyneenä nähtäisiin ohimennen ja ainoastaan viikonloppuisin vietettäisiin yhteistä elämää. Nyt eri työajoista johtuen emme juuri näe toisiamme niinä päivinä, kun molemmat on töissä, mutta meillä viikossa yhteisiä vapaapäiviä onkin useimmiten neljä, (ja lisäksi niitä päiviä, kun vain toinen on töissä). Yhteinen aika ja ylipäätään mielekäs tapa elää elämää on niin tärkeää, että sen uhraaminen rahan vuoksi olisi ihan järjetöntä ja typerää.

Olen aiemmin jo kertonut mm. siitä, että en tykkää työstäni. Viime aikoina on nykyinen työpaikkani erinäisistä syistä alkanut tuntua vielä aiempaa ikävämmältä, joten aion tänä vuonna saada tähän asiaan muutoksen. "Unelmatyöpaikkaa" mulle ei ole olemassakaan, mutta yhteen "ihan kivaan" paikkaan hain juuri reilu viikko sitten. Se olisi työpaikka, jonka kuvittelisin olevan ihan ok, ainakin erittäin todennäköisesti kivempi kuin nykyinen. Hakuaikaa on vielä jäljellä helmikuun loppuun, joten vielä en tiedä, pääsenkö edes työpaikkahaastatteluun. Tuossa työpaikassa mun tuntipalkkani tippuisi nykyisestä yli euron, mutta uskon lyhyemmän työmatkan ja sisällöltään kivemman työn ja toivottavasti paremman työilmapiirin kompensoivan pienen palkanalennuksen (ja pari muuta pikkuvikaa, joita ei nykyisessä työssäni ole, mutta siinä olisi).
Yhtenä mahdollisena ongelmana osa-aikatyöstä toiseen osa-aikatyöhön siirtyessä on se, miten työkkäri suhtautuu tähän. Jos irtisanoudun vanhasta työstäni, kun olen saanut uuden työn, mätkäistäänkö mulle 3 kuukauden karenssi? Olisihan mulla varaa siihen, mutta tuntuu vaan niin tyhmältä, että en saisi yhdeltä vuosineljännekseltä ollenkaan työttömyyskorvausta. "Saavutetuista eduista" on vaikea luopua, on ne sitten huonotuloisen tai hyvätuloisen pieniä tai suuria etuja.

Mä olen poliittiselta suuntaukseltani vasemmistovihreä. En kaikesta samaa mieltä Vihreiden kanssa, saati sitten Vasemmiston, mutta huomattavasti enemmän kuitenkin niihin kallellaan kuin vaikkapa Kokoomuksen, RKP:n, Keskustan, Kristillisdemokraattien, Perussuomalaisten tai edes SDP:n suuntaan. Työelämään liittyen pidän paljon enemmän Vihreiden ajatuksista kuin muiden, vaikkapa niiden muuten "hyvien" Vasemmiston ja SDP:n; parhaana esimerkkinä perustulo. Esim. demarien tiukasta ansioturvasidonnaisuudesta en tykkää ollenkaan, mutta en siis missään nimessä myöskään kokoomuksen "köyhät kyykkyyn" -mentaliteetista.
(Mm. sitä olen miettinyt tätä blogia pitäessä, että koska olisin hyvä esimerkki oikeistolaisten mielipiteiden perustelemiseen, ("kattokaa nyt kaikki, toi tulee toimeen noin pienellä rahalla, ei perusturvaa tarvitse nostaa, vaan sitä pitää laskea!") haluan tuoda ilmi, että enimmäkseen en kannata vaan vastustan oikeistolaista ajatusmaailmaa. Toisaalta en tosiaan kannata "vanhanaikaista vasemmistolaisuutta", esim. ansiosidonnaisia etuuksia, vaan sitä, että minimiturvaa ja yhteiskunnan peruspalveluja parannettaisiin ja pihistettäisiin sitten niistä hyväosaisimpien eduista.)
Perustulo olisi järkevä parannus nykyiseen silpputyöelämään. Perustulo helpottaisi työstä toiseen siirtymistä. Perustulo auttaisi erikoistilanteissa, joissa ei kuulu nykyisen byrokratian määrittelemiin lokeroihin. Siitä olisi hyötyä aloitteleville yrittäjillekin, tai pienyrittäjille. Omaan elämääni perustulo olisi ollut mahtava parannus jo vuosikausien ajan. Saattaa olla kovin raskasta tippua niistä turvaverkkolokeroista ulkopuolelle. Kun samaan aikaan on opiskelija, joka ei opiskele, työntekijä, jolla ei ole töitä, työtön, joka ei oikeastaan ole työtön, sairas, joka ei ole kuitenkaan tarpeeksi sairas jne., olisi perustulo oiva perusturva kun sitä oikeaa tukimuotoa ei muuten meinaa löytyä. Toki vuosien varrella kaikenlaisia pieniä parannuksia on tullut vanhoihin tukiin (esim. sovitellun työttömyyskorvauksen 300 €:n suojaosa ja opiskelijan mahdollisuus sairaana suorittaa kuitenkin hiukan opintoja), mutta tuntuu kuitenkin, että paikkaa paikan päälle laittamalla sitä hankalaa viidakkoa ja niitä lokeroita tulee vain lisää, vaikka hyvää tarkoitetaankin.
Jos olisi perustulo, olisin jo irtisanoutunut työstäni ja etsinyt aktiivisemmin muita töitä. Nyt pelko siitä työkkärin mielivallasta ja väsymys byrokratiakiemuroista (mulla on tästä siis ikäviä kokemuksia, ei ole kuviteltua turhaa pelkoa, vaan ihan realistista) on saanut mut ikävästi roikkumaan vanhassa paskassa kiinni, koska tuttu ongelma on psyykkisesti helpompaa sietää kuin tuntematon epämääräinen tulevaisuusriski.

Niin että loppuun nyt sitten vielä populistisesti terkkuja vaan sinne Arkadianmäelle; Tsemppiä, koittakaa nyt jotenkin pärjäillä niiden jopa alle 100 000 €:n palkkojenne kanssa.
Ja säätäkää perustulo. Vaikka sellanen 750 €/kk. Se ois suunnilleen saman verran kuin teidän kahden päivän palkka.
Ja minimipalkkalakikin ois kiva, vaikkapa 10 €/h.