lauantai 27. tammikuuta 2018

Hei hei mitä kuuluu

...sä kysyt ja kaikki on ok. (No hyvä sun on puhuu, kun sä et tiedä miltä musta tuntuu.) 1)

Kerrataanpas hieman;
Mä pääsin vuoden työttömyyden jälkeen uuteen työpaikkaan viime heinäkuussa. Aluksi työsopimus oli 2 kk:n määräaikainen väh. 15 h/vko, syyskuusta lähtien toistaiseksi voimassa oleva nollatuntisopimus. Aluksi töitä oli 5 pv/vko, 30 h/vko. Sitten monta kuukautta vaihtelevasti 2-5 pv/vko. Nyt, tammikuun lopussa, tää viikko on ollut eka viikko, kun töitä on 0 h.

Palkkani on 10,67 €/h, ja lisäksi saan lomakorvausta 10 %, koska minulle ei kerry palkallista lomaa.

Koulutukseltani olen akateeminen, mutta työkokemukseni on kertynyt pelkästään "duunariduuneista", mutta niitä on sentään ollut viittä erilaista. Suoraan "oman alan" työpaikkoja ei mulle oikeastaan ole olemassakaan.

Tämä viimeisin työni nyt on ollut monipuolista; olen hoitanut neljää selvästi toisistaan eroavaa työtehtävää, ja päätoimipisteitä, joiden välillä olen vaihdellut, on ollut kaksi. Työ on ollut kiinnostavaa, mutta kuormittavaa. Olen opetellut valtavasti uusia asioita, ja stressannut ihan liikaa. Välillä olen muistutellut itselleni, että "Hei, sun palkka on reilun kympin, sulla on nollatuntisopimus, sä et saa stressata!" Mutta kun on ihminen, joka stressaa helposti ja joka haluaa tehdä työnsä hyvin, on turha sanoa, ettei saa stressata. Työpaikallani tehtiin juuri pari organisaatiouudistusta, joista yksi päätyi mun vastuulle. Toisaalta ajattelen niin, että on todella hienoa, jos esimieheni näkee mut hyvänä/fiksuna/pätevänä työntekijänä, toisaalta ajattelen niin, että on aika perseestä, että merkittävä vastuu vieritetään uusimman työtekijän, puoli vuotta talossa olleen nollatuntisopimuslaisen, niskoille, ja jos esimies aliarvioi työntekijöiden työtehtävien vaativuutta, eikä näe siihen uhratun työn arvoa, tuntuu pahalta.

Lähitulevaisuus on useasta syystä hieman epäselvää, mutta todennäköistä on, että nyt talvella ja keväällä mulle on tosi vähän töitä tarjolla ja kesällä taas ehkä liikaa. Saa nähdä.

Liian työmäärän ja liian epämääräisen vastuun vuoksi mä keikuin jo pitkään burn outin rajalla. Nyt otan siis vähemmät työtunnit ilolla vastaan ja koitan toipua. Ja yritän olla tiukkana kesästä, etten tänäkin vuonna uhraa sitä työlle. Tän reilun puolen vuoden aikana mulla oli usein liian lyhyitä palautumisjaksoja, ja välillä ihan liian vaativia jaksoja. Kun ei ole täysin työkykyinen, ei ole täysin työkykyinen. Kuvittelen olevani itse työajalla ihan perustehokas ja hyvä ja taitava ja ahkera ja kyvykäs, mutta kun sitten se työ viekin kaiken jaksamisen. Vapaa-ajasta tulee palautumisaikaa. Vapaa-ajalle ei jää energiaa tehdä kivoja juttuja. Elämästä menee mielekkyys, jos ei siinä ole aikaa ja energiaa tehdä niitä mielekkäitä asioita, vaan kaikki aika menee suoriutumiseen ja selviytymiseen. Mä olen osa-aikatyökykyinen, pitäisi muistaa se joka päivä.

Nyt siis vihdoin pitkästä aikaa tiedossa jälleen aikaa ja energiaa tehdä kivoja juttuja. Ja kun tekee niitä itselle mielekkäitä asioita, elämän merkityksellisyys jälleen palautuu. Onnellisuuden kokemukset lisääntyy. Ilo lisääntyy.

En siis todellakaan aio nyt etsiä muita töitä, koska ei ole tosiasiallisesti mahdollisuuksia aloittaa uutta työtä. Jos kävisi niin kummallisesti, ettei töitä nykyisessä paikassani olisi enää tarjolla, hakisin uutta työtä aikaisintaan syksyllä.

Mutta en siis toivo sitä, ettei töitä enää olisi ollenkaan. Työ on ihan ok, työkaverit on joko kivoja tai ok, esimieskin on kyllä ok. Paljon ristiriitaisia ajatuksia työskentely on kyllä aiheuttanut. Olen pohtinut itseäni ja elämää ylipäänsä monipuolisesti. Työkavereiden kanssa on myös yhdessä käyty monta terapeuttista keskustelua. Kirjoitinkin näistä ajatuksistani jo lokakuun lopussa;
"Töissä käydessä olen muuten miettinyt ihan valtavasti asioita; mikä merkitys työssäkäynnillä on ihmisille yleensä, ja mikä minulle; millainen suhde minulla on ihmisiin ympärilläni, millaisia ihmissuhteita muilla on; miten omat traumat ja painolastit vaikuttaa mun työhön ja muuhun elämään ja miten muiden ihmisten sairaudet ja elämäntilanteet on muokannut niistä sellaisia kuin ne on; millainen suhde minulla on tavaraan ja miten ääripäiltään erilaisia ihmiset voikaan olla tässä suhteessa; miten suhtaudun ulkonäkööni ja miten muut ihmiset omaansa; miten eri tavoin ihmiset suhtautuu rahaan; mitkä arvot on mulle tärkeitä, ja minkä niiden mukaisesti toimin työssäni ja minkä niiden vastaisesti; millä työtuntimäärällä olisin onnellisimmillani, ja minkäverran voin tulla työnantajan toivomuksia vastaan menettämättä liikaa jaksamistani; mikä on harrastusteni merkitys minun hyvinvoinnilleni, miten voisin priorisoida niitä enemmän nyt kun ovat jääneet vähän muiden puuhien jalkoihin; mikä on elämän tarkoitus eri ihmisille... Aivoni kai käyvät nyt jotenkin ylikierroksilla, mutta selvästi työni ei ainakaan ole tylsistyttänyt minua vaan päinvastoin antanut valtavasti virikkeitä. :D"

On melko vaikeaa kirjoittaa yleisluonteisesti, mutta ymmärrettävästi, asioista, joista ei halua paljastaa liikaa. Kirjoitinkin tuon lokakuun katsauksen kommentteihin, että monet ajatukseni liittyvät niin konkreettisesti johonkin tiettyyn asiaan, esim. työtehtäviini, työpaikkaani, työkavereihini, asiakkaisiin, että niistä yleisellä tasolla kirjoittaminen olisi hankalaa, kun siihen pointin tajuamiseen olisi olennaista kuulla ne tarkoittamani yksityiskohdat ilman kiertelyä ja hämärtämistä. Ja tää postaus sisältääkin valitettavasti tosi paljon asioita, joista en halua kertoa tarkemmin. Toivottavasti ei silti ole liian kryptistä, vaan jonkinlaisen suht selkeän ja oikeansuuntaisen käsityksen tekstistä saa. Saa kommentoida, mitä ajatuksia kirjoitus herättää, ja saa kysyä mitä vaan, mutta voi olla, etten kaikkeen halua vastata.

1) Olen ollut Apulanta-fani ysärin lopulta lähtien. Viimeksi lauloin karaokessa Koneeseen kadonnut. Apiksen musiikki on ollut mulle suureksi lohdutukseksi sekä teiniangstin että ihan oikean masennuksen ja ahdistuksen tuskassa rämpiessä.

20 kommenttia:

  1. "Vapaa-ajasta tulee palautumisaikaa. Vapaa-ajalle ei jää energiaa tehdä kivoja juttuja."

    Tämä pisti ajattelemaan. Minulla on ollut noin aina, mutta olen ajatellut, että se on normaalia. Työpäivän jälkeen yleensä lisäksi ketuttaa, joten tulee tunnesyötyä ym. Olenkohan minäkin muuta kuin 100 % työkykyinen. Vai mitä tästä tulisi ajatella?

    Lopuksi kirjoitan vielä kiitoksen, jatka kirjoituksia! :)

    - Vapaudesta haaveilija

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mullakin on aina ollut niin, että töiden jälkeen vapaa-aika menee täysin toipumiseen eikä jaksa oikein tehdä yhtään mitään "kivaa" töiden jälkeen. Olen pitänyt sitä täysin normaalina, koska suurin osa ystävistäni on ihan samassa tilanteessa. Ja me olemme kuitenkin vasta jonkin aikaa työelämässä olleita kolmikymppisiä, jotka tekee normaalia työtuntiviikkoa...

      Poista
  2. Eiköhän normaalimpaa ole se, että vapaa-aika on palautumisaikaa töistä. Kyllä työssäkäynti vie suurimmalla osalla mehut eikä se tarkoita että olisi jotenkin huono ihminen. Nykypäivän työelämä on todella kuluttavaa.

    Minulle oli muuten yllätys, että kerrot olevasi akateemisesti koulutettu. Olen aina ajatellut että olet käynyt ehkä ammattikoulun tai korkeintaan ammattikorkean, Ilmankos kirjoitat ainaniin hyvin ja fiksusti. Blogiasi on aina kiva lukea, kiitos siitä!

    VastaaPoista
  3. Kiitos kiitoksista, vastaan teille molemmille tässä samassa;

    Niin, hmm, mikä on normaalia? Missä menee tavallisen palautumisen ja epäterveen väsymyksen raja? Kuinka monta tuntia tai päivää voi ajatella olevan normaalia toipua päivän työstä? Aika vaikea vastata. Onko normaalia, että tunnesyö lähes päivittäin? Onko normaalia, että näkee viikkojen ajan joka yö painajaisia töistä?

    Tietenkään normaaliutta ei ole pelkästään se, että jaksaa tukka putkella touhuta koko ajan sekä töissä että vapaa-ajalla, mutta kyllä mä silti tunnen ihmisiä, jotka esim. jaksaa käydä kokoaikatyössä, kasvattaa lapsiaan, vähän harrastaakin, ja ovat onnellisia. Tai ihmisiä, jotka jaksaa ma-pe -työviikon jälkeen mennä perjantai-illalla baariin juhlimaan. Tai ihmisiä, jotka kokoaikatyön sivussa vaikkapa remontoi, osallistuu poliittisten liikkeiden tai joidenkin yhdistysten tai muiden harrastuspiirien toimintaan. Ihmisiä, jotka työpäivän jälkeen saattaa jaksaa tavata ystäviään. Ihmisiä, joita ei ahdista se, että seuraavalla viikolla on neljä peräkkäistä työpäivää.

    Enkä mä ainakaan itseäni jaksamattomuuden vuoksi huonona ihmisenä pidä. Saatan olla huono ihminen, mutta en sellaisen asian vuoksi, jolle en itse mitään voi.

    Yliopisto-opiskelusta oon kyllä kertonut muutamaan otteeseen, lähinnä kun olen puhunut pidemmän ajan rahankäyttöhistoriastani. Mutta koulutuksesta puhuminen on jäänyt vähälle, koska koulutuksellani ei ole mitään tekemistä työni kanssa, ja koska en halua paljastaa pääainettani tai edes tiedekuntaani. Ja sitten sekin vielä, että en siis ole valmistunut maisteriksi, vaan vain kandidaatiksi. Että siinä mielessä, koulutuksen laajuudessa/pituudessa/tasossa, toi ammattikorkea-oletus rinnastuu muhun ihan hyvin. Paitsi että en siis tosiaan valmistunut mihinkään konkreettiseen ammattiin, vaan tutkintoni on työelämän kannalta melko hyödytön, koska opiskelemistani kolmesta aineesta (pääaine, pitkä sivuaine, lyhyt sivuaine) kaksi laajinta on aika teoreettisia ja vain vähäisin on käytännöllinen. Kandidaatintutkielmani on helvetin hyvä, mutta helvetin abstrakti ja turha. :D Juuri tasan kymmenen vuotta sitten kirjoitin sen, eikä sitä ole varmaan lukenut (niin että sen ymmärtääkin) muut kuin minä, Puoliso ja tutkielman arvioija...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Veikkaan, että olet humanistisesta tai taideaineiden tiedekunnasta. :) Vaikka ei sillä sinänsä ole väliä miltä alalta olet valmistunut.

      Poista
    2. Sen verran tekee mieli kertoa, että lukion kolmannen vuoden alkaessa mun vaihtoehtoina jatkokoulutukselle oli (aakkosjärjestyksessä);
      - ammattikorkea (ja siellä liiketaloustiede)
      sekä yliopiston tiedekunnista
      - humanistinen,
      - matemaattis-luonnontieteellinen,
      - oikeustieteellinen ja
      - yhteiskuntatieteellinen.
      Hain kolmeen paikkaan, ja valitsin sen, mikä eniten kiinnosti. Kovin laajasta kattauksesta näkee sen, etten ole koskaan yhtään tiennyt, mitä haluaisin tehdä työkseni. Tulipahan vain lähdettyä opiskelemaan aiheita, jotka oli kiinnostavia.
      (Eli mikään taideaine ei ainakaan ollut pääaineeni. ;) )

      Poista
  4. Hmm.. Tällä hetkellä ja kyllä aiempinakin työvuosina on työnteko ahdistanut ja väsyttänyt. Siten, että unissaankin työasiat rullaa mielessä ja nytkin jo lauantaina ahdistaa työkuviot. Joka aamu väsyttää mutta ne harrastukset ja yhdistyshommat tuovat laajempaa perspektiiviä: on olemassa muukin maailma kuin se pieni työporukka paineineen ja haasteineen. En tosin tiedä onko tämä järkevää olla stressaantunut ja väsynyt, mutta koen, että kaikki haastekokemukset parkkiinnuttavat nahkaa.. Ehkä jonain päivinä voi päättää itse tarkemmin mitä tekee.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi harmi!
      Hyvän stressin ja huonon stressin raja on hämärä, kuin myös siedettävän väsymyksen ja ikävän uupumuksen. Jokaisella meistä on omat sietämisen rajamme, voi kumpa niistä vain olisi tietoisempi ennen kuin käy huonosti. Se mikä ei tapa, se vahvistaa. Tai sitten se heikentää. Tai tappaa myöhemmin.

      Poista
  5. Loistava aihe ja hyvä kirjoitus.
    Itse tein tuossa seitsämän vuotta sitten paljon töitä. Opikselin kävin töissä 8 tunti pvssä ja vapaa ajallakin tein töitä.
    Sitä luulee että kyllähän sitä pystyy tekemään töitä kuinka paljon vain.
    Kunnes kahden yön jälkeen hävisi kyky nukahtaa, aivan varoittamatta.
    Se tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta.
    Viikossa putosi paino 3 kiloa ja mies joutui taluttamaan lääkäärin.
    Siis menin todella huonoon kuntoon.
    Siitä tuli pitkä prosessi enkä koskaan palannut enää koko pv työhön.
    Yritin töihin paluuta ensin 20 tuntia vko ja sitten tuo 30 tuntia vko.
    Mikään raha ei ole sen arvoininen että terveys menee.
    Meitä opeltellaan ajattelemaan että työtä pitää tehdä tuo vähintään 8 tuntia pvssä.
    Itse pyrin opettamaan lapsilleni että tekevät sen verran töitä että jaksavat ja pystyvät nauttimaan myös vapaa ajastaan.
    Olen itse pienipalkkainen myös ja asuntovelallinen.
    Verotus tulee myös hieman vastaan tuossa pienemmässä palkassa.
    Kiitokset vielä kerran hyvästä kirjoituksesta....
    -HP-

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos!
      Juu, raha ei todellakaan ole arvokkaampaa kuin terveys. Kaikenlaiset kivut ja kyvyttömyydet voi nakertaa elämäniloa valtavasti!
      Omalla kohdallani huonosti nukkuminen on onneksi ollut melko harvinaista, joten se toimiikin vähänkään pidempään jatkuessa hyvänä varoitusmerkkinä, että nyt ei mene hyvin, jotain pitäisi nopeasti alkaa tehdä toisin!

      Poista
  6. Kirjoitat tärkeästä aiheesta. Paljon olennaisemmasta kuin voisi ensisilmäyksellä ajatella. Mikä on ihmisen velvollisuus ja oikeus tässä maailmassa? Mitä voidaan inhimillisesti vaatia yksilöltä?

    Samaistun kokemuksiisi siten, että vaikka oma rajani uupumukselle onkin omaasi paljon korkeammalla, se on kuitenkin alempana kuin monilla muilla. Minullakin vapaa-ajasta kuluu 90 % töistä toipumiseen, 10 % johonkin mukavaan. Ja sitten kun kollega lounaalla sanoo, että ”sullahan tota vapaa aikaa on iltaisin…” ja viittaa siihen, että voisin kouluttautua lisää opiskelemalla vapaa-ajalla, tekee mieli vetää häntä turpaan. (Kyseisellä kollegalla on lapsia, joita hän häpeilemättä käyttää tekosyynä kaikkeen siihen, mitä ei pysty tekemään.)

    Kestän tilanteeni kahdesta syystä. Ensinnäkin koska moraalini on vahvasti sitä mieltä, että kenenkään muun velvollisuus ei ole elättää minua. Ja toiseksi koska haluan ansaita rahaa ja tienata sitä aikaa varten, jolloin en yksinkertaisesti pysty enää tekemään töitä. Hieman ehkä ristiriitaista, koska toisaalta kannatan yhteiskunnan vastuuta heikoista ja sairaista. Toisaalta minulla ei myöskään ole mitään muuta syytä olla työskentelemättä itseäni uuvuksiin kuin se, että se ei ole kivaa. Ja kuka sanoo, että elämän pitäisi olla kivaa? Elämän jatkuvuudelle riittää, kun elämä on tarpeeksi siedettävää, ettei halua päättää omaa elämäänsä.

    Lopuksi haluaisin vielä sanoa, että unelmoin maailmasta, jossa olemassaolon vaatimia resursseja riittää kaikille ilman taistelua.

    Nimimerkki Akateeminen utopisti

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tästä kommentista! Pysäyttävä. Tärkeitä kyselet sinäkin.
      "Mikä on ihmisen velvollisuus ja oikeus tässä maailmassa? Mitä voidaan inhimillisesti vaatia yksilöltä?"
      Onko ihmisillä tosiaan velvollisuus terveytensä uhraten tehdä kaikkensa elantonsa eteen, vai onko ihmisillä oikeus toivoa, että elämä olisi edes joskus kivaa, eikä aina vain juuri ja juuri parempaa kuin kuolema? (No joo, vähän ehkä kärjistin, mutta aika äärimmäiseltä sinunkin tekstisi vaikutti. Tähän vastaukseni on, että tuollaista velvollisuutta ei pitäisi olla, vaan pitäisi olla oikeus tavoitella onnellisuutta elämäänsä vaikka siihen toisten apua tarvitsisikin.)
      Rajanvedot on vaikeita, eikä oma moraalinen kantanikaan ole aina selvää. Tiedostan sen, että useinkin toimin oman moraalini vastaisesti. En elä omasta mielestäni täysin oikein. (Esim. en ole vegaani) Mutta yhteiskunnan pienen taloudellisen tuen hakemisesta en koe huonoa omaatuntoa.

      Poista
  7. Helsingin sanomissahan oli mielenkiintoinen artikkeli osittaisen työajan yleisyydestä Ruotsissa. Kommenttikentässä sitten ihmeteltiin, että miten tuollainen onnistuu vuorotöissä. Minusta se on aika erikoinen kysymys. Kyllähän osittainen työaika on järjestelykysymys niin vuorotöissä kuin muissakin töissä. Omalla työpaikallani 78% työaika tarkoittaa esimerkiksi 3 ylimääräistä vapaata kolmen viikon listassa. Tiedän kyllä, että monessa kolmivuorotyöpaikassa osittaisen työajan tekeminen on tehty hyvin hankalaksi. Usein siihen on mahdollisuus vain vakituisilla työntekijöillä, jos heilläkään. Itse teen osittaista työaikaa tällä hetkellä pääosin erityislapsen tarpeiden ja kuntoutuskuvioiden takia, mutta hyvin voisin kuvitella tekeväni sitä joka tapauksessa. Täysi työaika toisi minulle nettona noin 200 euroa enemmän palkka, kun nyt saan keskimäärin 1850 euroa kuukaudessa. Ainakaan tällä hetkellä arvostan ylimääräisiä vapaita paljon enemmän.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla on samanlaisia ajatuksia kuin haaveilevalla siilellä, olen ollut nyt 50% pari kk, ja rahallisesti en saa paljoa vähempää - ja aikaa on huomattavasti enemmän ja jaksamista. Jaksaa nauraa ja pelleillä kun ei ole niin paljon tekemistä niinä vapaahetkinä. Pomo kyllä tuossa kyseli miloin aion palata 100% mutta katsellaan. :D

      Poista
    2. Kiitos kun kerroitte ajatuksianne. Teillä on molemmilla hyvin vaativat elämäntilanteet, (mun mielestä jo yksi terve lapsi kahdella vanhemmalla on vaativaa, saati sitten, että on yksinhuoltaja tai lapsi on jotenkin erityistä apua tarvitseva tai pitää samalla opiskella tai muuta vastaavaa ja sitten vielä useampi näistä tilanteista samaan aikaan...) joten ei mikään ihme, että olette päätyneet osittaiseen työaikaan!

      Poista
  8. Tuttavapiirissä on näitä elämäntilanteen laukaisemana skitsofreniaan sairastuneita, ja muunlaisia pysyviä jälkiä jättäneitä romahduksia. Yhteiskunnan paineen ei pidä antaa kaataa itseään siihen tilaan (siis en syytä heitä itseään, mutta haluan rohkaista kaikkia työn vähentämistä miettiviä!).

    Apis. En erityisemmin kuuntele, mutta joitain hyviä biisejä ja jännää miten jollain bändillä voi vielä olla niin hyvä maine ja brändi niin monenlaisten ihmisten keskuudessa.

    Ties vaikka heistä joku lukisi blogiasi, eikös jollakin heistä ollut tapana sijoittaa osakkeisiin ja/tai rahastoihin musabisneksen tuotot? Muistan lehtijutun vuosien takaa. Monesta sijoitusblogista taas on linkki tänne sinun blogiisi. Ja kyllähän artistit googlaavat itseään, joten ehkä löytävät tänne nyt. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Apulannan sijoituksista; Tyypithän on ollut niin fiksuja, että on omiin nimiinsä sijoittamisen lisäksi sijoittanut nimenomaan yrityksensä, Apulanta Oy:n, kautta. Sipen ja Tonin yritys, jonka sijoituksia Sipe hoitelee. Tässä kolme juttua viime syyskesältä;

      https://www.kauppalehti.fi/uutiset/apulanta-piiskaa-tulosta-rockin-lisaksi-sijoituksilla/BnF7Dk6k

      https://www.arvopaperi.fi/kaikki_uutiset/mihin-sijoitit-viimeksi-apulannan-sipe-santapukki-6680054

      https://www.arvopaperi.fi/kaikki_uutiset/sipe-santapukki-on-kova-vuokraisanta-kannoin-juuri-kolme-keittiota-asuntoihin-6675071

      Poista
  9. Hienoa, että kirjoitit tämän. Sain tästä paljon ja täsmälleen oikealla hetkellä. Ettei tarvitse tuntea huonoa omatuntoa, vaikka ei pysty samaan kuin joku muu. Sillä vaikka ajattelen monesta asiasta samoin kuin sinä, niin joudun perustelemaan itselleni oikeutta omannäköiseen elämään. Kulutuskriittisyys ja lyhyempi työaika sopivat muuten hyvin yhteen. Opettelen tyytymistä vähempään tuloon. Ja et arvaakkaan kuinka merkityksellinen sinun blogisi on, esimerkkisi inspiroi minua suuresti. Olisi kiva tuoda sut työpaikkani kahvihuoneeseen kahville ja kuulla mielipiteesi vallitsevasta ilmapiiristä. T. Fani

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon kommentistasi, hienoa jos tällä on ollut merkitystä! Kirjoitin tämän osittain muistutukseksi itselleni, ettei vaikka heti tänä vuonna käy uudestaan samoin, vaan osaisin tiukasti kieltäytyä liiasta työstä, jonka arvelen olevan itselleni pahaksi. Etten optimismissani/kiltteydessäni/velvollisuudentunteessani/missäliemielenhäiriössä suostu siihen, mitä minulta toivotaan, jos sisimmässäni kuitenkin aavistan sen olevan liikaa.

      Millainen ilmapiiri sinun mielestäsi siellä työpaikalla sitten vallitsee? Juuri jonkinlainen kokoaikatyönormatiivisuus ja/tai ylikulutusnormatiivisuus?

      Poista
    2. Kai meidän kahvihuoneessa on ihan tavallista, mutta jyrkkiäkin mielipiteitä kuuluu... Joillekkin on vaikea hyväksyä esim. vajaatyökykyisyyttä.

      Poista

Kommenttien valvonta on käytössä, koska sain liikaa roskaposteja. Käyn hyväksymässä kaikki asialliset (kriittisetkin) kommentit mahdollisimman pian. Kiitos kun kommentoit!