Avautumista pihiydestä

Viime lauantain Hesarissa oli kirjoitus kokoomuslaisesta Eero Lehdestä. Itselleni kokoomus on kirosana, enkä myöskään nyt halua puhua itse Lehdestä, vaan kirjoituksen toisena aiheena olleesta pihiydestä. Tekstissä ehkä eniten pisti omiin silmiini juuri se sävy, jolla pihiydestä puhuttiin. Pihiys on jotenkin demonisoitu käyttäytymistavaksi, jota kuuluisi paheksua. Pihi ihminen on paha. Älä ole pihi, hyi!

(Myönnetään, loukkaannuin. Huomasin, että se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa. En ole superrikas, en rikas, en edes varakas, mutta pihi olen.)

Mä siis myönnän suoraan, että olen luonteeltani pihi. Säästäväisyys on hyvin tiukasti mussa kiinni. Kyllä, olen niin pihi, että välillä mun ehkä tarvitseekin muistuttaa itselleni, että älä ole ihan noin tiukkis, vähän voi tuhlatakin. Mutta mun mielestä pihiydessä sinänsä ei silti ole mitään pahaa, ei se ole asia, josta pitäisi päästä eroon. Pihiys on pahaksi vain äärimmäisissä tapauksissa.

Kovin tiukka rahankäyttö ei siis kuitenkaan mun mielestä ole mitenkään erityisen ihailtavaa, niin kuin ei kovin löysäkään. Pidän rahankäyttötottumuksia sinänsä melko neutraaleina asioina. En paheksu tuhlailua, en näe siinä mitään pahaa, (kunhan vain samalla ei tuhoa liikaa maapalloa tai aiheuta elämäänsä rahaongelmia ja muita ongelmia). Samoin pihiys on mun mielestä luonteenpiirre muiden joukossa, ja se on jotain negatiivista vain jos se menee niin äärimmilleen, että siitä on oikeasti haittaa.

Olen pohtinut jälleen viime aikoina muutenkin ihmisten hyvin erilaista suhtautumista rahaan, kulutukseen, säästämiseen, velanottoon. Lähinnä siltä kantilta, että miten tunneperäistä suhtautuminen rahaan voikaan olla, ja miten eri tavalla vielä!

Useat lepsusti velkaa ottaneet ovat jossain vaiheessa havahtuneet siihen, että miksi he oikein ovat ajautuneet niihin järjettömiin kulutusluottoihin ja pikavippeihin. Monesti taustalta on saattanut löytyä sellaista, että lapsuudessa on joutunut jäämään paitsi joistain itselle tärkeistä hienoista jutuista, ja sitten aikuisena koittaa jollain tavalla ostaa itselleen sitä puuttuvaa hyvää oloa hinnalla millä hyvänsä. (1)
Mahdollisesti lapsuus on ollut materiaalisesti niin köyhää, että aikuisena ostelee jatkuvasti uusia hienoja tavaroita, kun niitä vihdoin on "mahdollisuus" hankkia.
Tai sitten lapsuudessa on saattanut olla tunnepuolen köyhyyttä, ja vanhempien rakkautta vaille jääneenä etsiikin aikuisena hyvää oloa, onnellisuutta ja hyväksytyksi ja rakastetuksi tulemisen kokemusta siitä, että tiedostamattaan kanavoi sen rakkaudenkaipuun täyttymisen yrittämisen shoppailuun (tai vaikka ahmimiseen, alkoholin liikakäyttöön tai muuhun addiktioon).
Koittaa siis tavaraa ostamalla täyttää sisäistä tyhjää oloa, ja muuttaa ostoskikseillä pahaa oloa paremmaksi.

Noh, kuvittelenko mä sitten jotenkin olevani terveempi, järkevämpi, tasapainoisempi ja kaikin puolin parempi ihminen kun en ole velkaantunut ja suhtaudun rahaan eri tavalla? En, en todellakaan, vaan päinvastoin löydän itsestäni paljon samankaltaisia ajatusmalleja ja mekanismeja. Ei ole niin, että kuluttaminen ja velanotto olisi tunteellista tyhmyyttä ja pihiys ja säästäväisyys järkevää loogisuutta. Eikä ole toisinpäinkään.

Mulle raha ja säästäminen edustaa jossain syvällä aivoissa hyvin voimakkaasti turvallisuutta ja vakautta, ja velka ja tuhlaaminen taas selvästi epävarmuutta, vaaraa ja ahdistusta.
Turvallisuushakuisuuteni kumpuaa lapsuudesta. Olen joutunut elämään sellaisessa tunneympäristössä, jossa olen tuntenut oloni turvattomaksi. Olen oppinut olemaan varuillani. Sisäisestä turvattomuudesta kokemani ahdistus on ajanut mut janoamaan turvallisuutta, ja minimoimaan riskejä, ottamaan varman päälle ja varautumaan pahimpaan.
Mm. vanhemmista johtuva rakkaudettomuuden, turvattomuuden ja yksinäisyyden muodostama tunnevajaus on ajanut mut suhtautumaan myös rahaan samalla tavalla; se on johdattanut mut karttamaan velanottoa ja kartuttamaan vararahastoa pahan päivän varalle.
Velka tuntuu pelottavalta, turvattomalta, ahdistavalta, riskiltä. Säästöt tuo levollisuutta ja turvallisuutta.

Alitajuisten tunnereaktioiden tiedostaminen kuitenkin auttaa. Siinä missä ylivelkaantunut shoppailija kykenee muuttamaan käyttäytymistään tajuttuaan, että hullu ostelu on ollut epätoivoista yritystä täyttää omaa psyykkistä tyhjyyttään, myös liiallisuuksiin menevään pihistelyyn voi puuttua, kun tajuaa, että sairaalloinen saituus on mahdollisesti ollut epätoivoista yritystä luoda turvallisuuden tunnetta peittämään psyykkistä turvattomuuttaan.

Tiedostamalla oman menneisyyteni vaikutuksen nykyisyyteen voin esimerkiksi ottaa lähitulevaisuudessa asuntolainan ilman että se tuottaa mulle kummallista epämääräistä ahdistusta. Voin siis ryhtyä velkaiseksi hyvillä mielin.
Eräs merkittävä havahtuminen tapahtui mulle joskus nelisen vuotta sitten, kun mulle tuli puolipakko kajota säästöihini. Tunsin aluksi, että en voi käyttää säästöjäni, koska ne oli mun turva pahan päivän varalle (2), ja niiden käyttäminen lisäisi turvattomuutta, ja sitä, että pahan päivän tullessa en pärjäisikään (3), mutta sitten tajusin, että ei perkele, nyt just on se paha päivä, jolloin sitä turvaa kuuluukin käyttää!
Sen jälkeen käynnistyikin mun tiedostamisprosessini, jonka tuloksena suhtautuminen raha-asioihin on pysynyt samansuuntaisena mutta ehdottomuus on vähentynyt.

Omien vinksahtaneisuuksiensa tiedostaminen auttaa tulemaan toimeen niiden kanssa. Tiukka pihiys ei ole jotain, joka määrää mun toiminnan ja tunteet, vaan pystyn olemaan "rennosti pihi" (4), koska aidosti haluan olla sitä. Lisäksi pystyn olemaan helpommin onnellinen pienituloisena kun tajuan, etten oikeasti tarvitse suuria tuloja tuottamaan psyykkistä turvallisuuden tunnetta, vaan se psyykkisen turvallisuuden tunne kuuluu hakea muualta. (Esim. siitä, että mun ei tarvitse enää selviytyä elämästä vanhempieni ja koulutoverieni kanssa, vaan mulla on nykyään oma, ihana, lapsuuteni ihmisistä erillinen hyvä elämä, johon kuuluu turvallisia ihmisiä.)

(1) Tarkoitukseni ei ole yleistää liikaa, useat ja monesti on eri asia kuin lähes aina.

(2) Silloin säästämiseni oli tosiaan epämääräisempää 'pahan päivän varalle', eikä rahoille ollut vielä niin konkreettista kohdetta kuin nykyään; asunto.

(3) Haa, pärjääminen, varsinainen avainsana! Turvaton olo lapsena toi pelon siitä, että en pärjää (vastoinkäymisissä, elämässä yleensä), ja koittamalla varautua kaikkeen mahdolliseen voin lisätä pärjäämismahdollisuuksiani. 'Yksin on pärjättävä, muiden apuun ei voi luottaa, elämään ei voi luottaa.' Onneksi myöhemmin olen oppinut luottavaisemmaksi.

(4) En nyt millään keksinyt sopivaa sanaa tälle, ehkä artikkelin kirjoittaja ja siinä siteeratut asiantuntijat käyttäisivät vain sanaa säästäväinen, mutta itselleni sopii paremmin ajatus siitä, että pihiys on jotain, joka voi olla neutraalia, ei aina vahingoittavaa ja pahaa.